Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Lääkäri Marion Flint on jättänyt aikanaan elämänsä Lontoossa ja elää nyt Uuudessa-Seelannissa, kauimpana kaikesta. Rannan läheisyydessä, yksinkertaisessa pienessä mökissä. Hän ei enää ole pitänyt edes yhteisvastaanottoa – vanhuuskin tuntuu lähestyvän, vaikka hän on vasta keski-iässä. On autio meri, hiljainen ja karu ranta. Se riittää hänelle. Hän ei kaipaa enää ihmisiä.
On kuitenkin eräs suhde. Hänelle – tai heille – on tullut tavaksi nähdä torstaisin. Pieni, puhumaton, rääsyinen maoripoika on ilmestynyt hänen portailleen. Marion on ottanut tehtäväkseen seurustella hänen kanssaan varovasti, keittää ison kattilallisen herkullista keittoa ja syöttää pojan täyteen. Lisäksi hän on saanut pojan ihastumaan pianoon. Poika ei edelleenkään juuri puhu, sanoo ehkä sanan tai kaksi, mutta pianoa hän soittaa korvakuulolta valtavan hyvin.
Kun poikaa ei eräänä torstaina näykään, Marion lähtee selvittämään pojan olinpaikkaa ja löytää tämän hukkumaisillaan merestä. Yrittikö hän itsemurhaa? Tempaisivatko aallot hänet vain mukaansa? Kun hän elvyttää lasta, hän näkee useita mustelmia, kuristusjälkiä, pahoinpitelyvammoja… Hänen on pakko tehdä jotakin, luonne ei anna periksi jättää asiaa sikseen. Näin hän tulee sotkeutuneeksi Ikan perheeseen, jossa kaikki tuntuu olevan sekaisin. Samalla hän käy läpi omaa rikkinäistä ja laiminlyötyä lapsuuttaan Ruotsissa sekä Ahvenanmaalla. Asioita, joita on vaikea muistaa ja jotka tekevät kipeää – todella kipeää, vieläkin. Hänen on pelastettava poika, sitä vaatii jo inhimillisyyskin.
Kuin tilattuna lähin naapuri George on myös kärsinyt oman helvettinsä ja asustaa yksin. Hänellä on yksi etu puolellaan: sosiaaliviranomaiset ovat hyväksyneet hänet sijaisperheeksi, vaikka hän on yksinäinen mies. Kun Marion alkaa ajaa Ikan huostaanottoa ja mahdollista adoptiota, hän tutustuu myös Georgeen paremmin. Tuntuu, että he kaikki saavat jotain toisiltansa ja kaikkien elämä ehkä eheytyy josssakin vaiheessa – tarina jättää paljon lukijan itsensä pääteltäväksi.
Linda Olssonilta jälleen kaunis, kaihoisa kirja, jossa ei rumiakaan asioita ja muistoja kaihdeta. Niistä on puhuttava, jotta tarina eheytyisi ja kantaisi. Ja tämä romaani kantaa, vaikka kirjoittaja käyttää hyvin samantyyppisiä teemoja kuin osittain jo aikaisemmissa romaaneissaan. Suosittelen jokaiselle yksinäiselle ja yksinäisyyttä haluavallekin, lapsuudestaan vain ikäviä muistoja kantavalle sekä jokaiselle kauniin kerronnan, meren ja autioiden seutujen ystävälle. Kirja on kuitenkin omalla tavallaan toiveikas ja loppua ei todellakaan näy.