Jose Saramago: Kertomus näkevistä

Elina | 21.5.2008 | Pysyvä linkki kirjaan | Jaa Facebookissa

Ollaan samassa kaupungissa, jossa neljä vuotta aikaisemmin ihmiset yksi toisensa jälkeen sokeutuivat (Kertomus sokeudesta). He saivat kuitenkin näkönsä takaisin, ja ikävä episodi kaupungin menneisyydessä yritetään unohtaa.

Nyt tässä kaupungissa pidetään kunnallisvaalit - ja ne tuottavat enimmäkseen tyhjiä äänestyslippuja. Vaalit uusitaan, mutta tyhjiä on vielä enemmän. Poliitikot eivät ymmärrä, mistä on kysymys. Mutta pitäähän hallitsijoiden hallita tilanne. Kaupunki piiritetään, ja hallitus, virkamiehet ja poliisi siirtyvät muualle. Kun kaupungin elämä ei menekään mullin mallin vaan pikemmin entistä mukavammin, hallitus ohjelmoi provokaation. Samalla komisario ja kaksi konstaapelia lähetetään takaisin kaupunkiin hankalana tehtävänään hankkia todisteet, joita ei ole olemassakaan. Kun syyllistä ei ole, se tehdään.

Kirjassa kaupunki ja maa käy vilaukselta ilmi, mutta se ei ole oleellista. Oleellista on, että kyseessä ei ole mikään diktatuuri, vaan demokratia. Vaaleista odotettiin entiseen malliin valtakirjoja valtaan, niin kuin demokratiassa kuuluu. Kun valtakirjat ovatkin kirjaimellisesti tyhjää täynnä, poliitikkojen täytyy pitää kiinni vallastaan lujemmin ottein, lopulta musertavin. Saramago ilakoi vallan ja virkavallan edustajien tyhjäpäisyydellä kunnon satiirikon tavoin. Mutta tarinan lopussa lukijalla ei ole enää hauskaa.

Mitä enemmän Saramagon teoksia luen, sitä enemmän hänestä pidän. Kirjan tai parin verran hänen omalaatuisessa tyylissään on totuttelua, mutta sitten onkin vain virkistävää tavata tekstiä, jonka lukemista kappalejaot ja johtolauseiden ja dialogin turhat välimerkit eivät hidasta! Omintakeista on myös loputon jaarittelu, rönsyily ja selittäminen sekä verbaali nokkeluus, jonka kirjo ulottuu älykkäästä herjasta puujalkavitsiin. Pidän myös siitä, että Saramago ei "opeta" asiaansa. Tässäkin hän jättää lukijan vaille vihjettäkään, miksi ihmiset äänestivät tyhjää.