Kesän varjot tuntuu välillä enemmän soljuvalta runoelmalta kuin romaanilta. Se ei ole ollenkaan paha asia, sillä Carpelanin kirjoitustyyli on miellyttävää ja raskaatkin asiat tuntuvat hieman kevenevän. Itse huomasin monessa kohdassa tulkitsevani tekstiä kuin runoa, enkä miettiväni romaanityylisesti, että mitä seuraavaksi tapahtuu.
Kirjassa on paljon takautuvia tapahtumia ja lukiessa joutuukin usein miettimään, mitä hetkeä nyt eletään. Toiset asiat kuvataan hyvin tarkasti, toiset taas unenomaisina muistoina. Tarina kertoo Mattias Bergmarkin matkasta lapsuuden maisemiin, joka voi yhtä hyvin tapahtua pään sisäisenä kuin fyysisenä matkana. Kerrontanäkökulma vaihtelee paljon lapsen ja aikuisen välillä, mutta paketti pysyy kuitenkin hyvin kasassa.
Kuin istuisi loppukesän iltana keinussa ja antaisi ajatuksen lentää yhtään estelemättä. Kulkea mielessään nykyisen ja menneen välillä ilman rajoja. Samanlaista tunnelmaa koin Carpelanin teosta lukiessani. Välillä kahlataan tummissa ja syvissä vesissä, mutta silti hyvin rauhoittavasti. Suosittelen.
{ 4 kommenttia… lue ne alta tai lisää omasi }
Olen lukenut tämän kirjan ruotsiksi, joten kyllä sen täytyy olla todella hyvä
Varmasti:) Onhan sen alkuperäiskielikin Ruotsi.
Carpelanissa parasta on juuri se, että teokset ovat kuin tunnetiloja ja maisemia joihin sukeltaa.
En jaksanut ihan kokonaan tätä. Alku oli mielestäni hyvä ja luin samanlaisissa tunnelmissa mitä arviokin maalailee. Mutta keskivaiheilla aloin väsyä. Kirjassa on paljon kappaleita, jotka eivät tuo mitään lisäarvoa alulle – tai lopulle. Ja kun kirjassa ei todellakaan tapahdu mitään, vaarana on puutuminen. Mutta kyllä tämä kelpaa kuumien päivien varjoisiin hetkiin tai lenkin jälkeiseen autuuteen. Tai nukkulääkkeeksi (sori).