Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari

Luin kirjan ensimmäisen kerran noin kymmenen vuotta sitten. Kirja teki minuun siinä määrin vaikutuksen, että muistoja täytyi kerrata. En muista tarkkaan, mutta edellisellä kerralla kirjan lukemiseen taisi mennä enemmän kuin nyt vierähtänyt tunti-pari… Tarina osoittautui kuitenkin yhä kiinnostavaksi ja koskettavaksi.

Kirja kertoo nuoren kerjäläispojan, Krabatin, tarinan. Tarina sijoittuu Saksaan, sanoisin että jonnekin 1600-1700 -luvun aikoihin – historiallisena kiinnekohtana mainitaan Ruotsin Puolassa käymä sota. Krabat saa unessa mustilta korpeilta käskyn matkustaa Schwarzkollmin myllylle. Varoituksista ja myllyn synkkyydestä huolimatta Krabat tottelee komentoa, menee myllylle ja alkaa sen kummallisen mestarin oppipojaksi, oppiakseen myllärin ammatin ja kaikkea muutakin. Oppisopimus sinetöidään vasenkätisellä kädenpuristuksella. Tämä kaikki tapahtuu ensimmäisellä viidellä sivulla, joten turhaan Preussler ei lukijaa tylsillä alkuvalmisteluilla vaivaa.

Sen jälkeen kirja seuraa Krabatin oppivuosia myllyllä. Kirjan nimestäkin voi jo ehkä päätellä mitä se kaikki muu, mitä mestari opettaa on. Mestarilla on nahkakantinen kirja, Koraktor, Helvetin pakko, jonka sivut ovat mustat ja kirjoitus valkoista ja jossa on kerrottu maailman kaikki loitsut. Aihe on lastenkirjalle kenties hieman yllättävä. Noh, toisaalta, sen takia minä kirjasta alunperin kiinnostuinkin… Pohjimmiltaan kirja on kuitenkin varsin harmiton, joten syytä huolestumiseen ei ole. Tarinan punainen lanka on nimittäin muualla: Krabatia alkaa epäilyttää, mikä onkaan hänen oppisopimuksensa hinta ja mistä hän joutuu luopumaan salaisen tiedon vuoksi.

Kirjastosta kirjaa katsellessani huomasin sitä löytyvän Tampereen jokaisesta kirjastosta hyllystä, joten ilmeisesti se ei ole kovinkaan suosittu. Ikä lienee tehnyt tehtävänsä, mutta itse soisin kirjalle lisää lukijoita. Tarina on kiehtova ja nuorempia lukijoita sen tietty kliseisyys ja tuttuus tuskin haittaa. Krabatin kasvukertomus on sopivasti vaikeuksilla maustettu ja kirjan moraalinen puolikin on jokseenkin kunnossa (taikuutta käytetään pääasiassa hyviin tarkoituksiin ja kirja tekee mielestäni varsin selväksi sen, onko parempaa olla vaatimaton vai vallanhimoinen). Suosittelen fantasian ystäville, varsinkin nuoremmille. Taikuutta opetetaan muuallakin kuin Tylypahkassa… (Oheinen kansikuva on saksalaisesta painoksesta; suomenkielinen on kauniin oranssi.)

Avainsanat: fantasia, kasvukertomukset, lastenkirjat, musta magia, vallanhimo, ystävyys