Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kuvittele itsellesi uusi, parempi elämä, pese itsesi puhtaaksi menneisyydestä. Unohda nimesi, se mistä olet tullut. No, kuka sinä olet nyt? Vai etkö pystykään unohtamaan?
Jeesuksen lapsuus on toinen Nobel-palkitun eteläafrikkalaisen J. M. Coetzeen tuotantoon lukeutuvista lukemistani teoksista. Koska ensimmäiseni, Booker-palkittu Häpeäpaalu, hipoi kirjallisessa koskettavuudessaan jo – uskaliaasti sanottuna – täydellisyyttä, ei tämä yllä täysin sen tasolle, mutta toisaalta ei se kovin paljon allekaan jää. Siis gourmet-kirjallisuutta, valehtelematta.
Teoksen keskushenkilöhahmot, hän eli Simón ja poika eli David ovat jo lukijan hypätessä mukaan tarinaan löytäneet toisensa, sattumanvaraisesti. Simón, noin 45 vuotta, on ajautunut eräänlaiseen “abstraktiin” vastuunkantosuhteeseen Davidiin, noin viisi vuotta, nähden, jossa huolimatta siitä, että vielä hieman aiemmin he olivat täysin tuntemattomia toisilleen, hän on ottanut pojan selviytymisen kontolleen. Kaikki on alkanut jonkinlaiselta leiriltä, josta hänelle ja pojalle on jäänyt muistoksi uudet, espanjankieliset nimet ja josta samalla laivalla poistuessaan David on hukannut mereen, kalojen syötäväksi, äitinsä nimeä kantavan lappusen ja ajautunut Simónin huomaan. Perillä odottavat uudelleensijoittamiskeskus, uusi, (parempi?) elämä sekä yhteinen tehtävä: löytää Davidin kadonnut äiti.
Romaani on kaiken kaikkiaan erikoinen. Sen mielenkiintoinen, kiinnostusta herättävä, ehkä provosoivakin nimi leijuu sen yllä alusta loppuun tavalla, joka toisaalta kiehtoo, toisaalta pakottaa lukijan tutkailemaan teosta tietynlaisten silmälasien läpi. Ja kun mitään ei sanota suoraan, ei katkeamattomalta tulkitsemiselta oikeastaan voi välttyä. Ja silti mistään ei voi olla varma.
Kun eräänlainen äitihahmo löytyy, muuttuu tarina jälleen astetta kummallisemmaksi, poika entistä erikoisemmaksi. Hänen suhtautumisensa ympäröivään maailmaan on vähintäänkin oudoksuttavaa, semminkin kun puhutaan noin viisivuotiaasta pojasta. Myöskään viittauksia pojasta lahjana naiselle, “äidilleen” tai hänen piikkilankaperäisiä kärsimyksiään ei ainakaan tämän tyyppinen sanoihin takertuva lukija voi ohittaa, saatikka olla ihmettelemättä Simónin erikoisen vahvaa kiintymystä poikaan. Eikä mitään vieläkään kerrota; kuinka tavattoman epäsuorapuheinen voi kirjailija ollakaan – ja kuitenkin niin hyvä! Teoksen nimen jälkeen ei sanaakaan Jeesuksesta tai kristinuskosta, mutta kuitenkin alati, alitajuntaisesti.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tällaisen teoksen pystyy kirjoittamaan, henkilöhahmojaan miltei täydellisen faktattomassa miljöössä kuljettamaan ja silti lukijan herpaantumattoman mielenkiinnon säilyttämään, vain erittäin hyvä kirjailija. Ja sitähän J. M. Coetzee on. Suosittelen, vaikkakin pienoisen varoituksen kera: Käteen ei välttämättä jää paljoakaan, varsinkaan jos kouriintuntuvuuksista puhutaan.
P.S. Sieltä täältä napatut tiedonjyväset veivät minut jonnekin Etelä-Amerikan tapaiseen…
