Esa Silander ja Vesa Tuominen: Karhumies

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Kaikki alkoi rakkaudesta eläimiin ja erityisesti orpoihin karhunpentuihin. Juuri siksi suurpetokeskus on kodinomainen ja erilainen kuin eläintarhat.

Suuret Tapio Paappasen kuvat vievät voiton tekstistä Karhumiehessä. On noissa ihmettelemistä. Oikein huokuu Sulo-isännän ja Juuso-karhun läheisyys. Ei siinä pelko paista. Siksikin varmaan ihmettelen ja haukon henkeäni, kun itselleni tuli hätä ja hoppu jokin kesä sitten, kun karhu seisoi kahdella jalalla ojan takana alle kymmenen metriä rantatieltä jota pitkin hölkkäsimme.

Vaan eihän näistä mitään vaaraa. Sulokin kömpii talviuntaan viettävän liki viisisataakiloisen Juuson pesään makoilemaan:

”Kun sanon että varovasti, Juuso tottelee ja kääntyy hyvin sievästi vieressäni.”

Sen sijaan karhujen kesken vallitsee valtataistelu ja eripura kuten luonnossa:

”No esimerkiksi Nätti ja Niisku tai Reeta ja Tessu, yleensä äidit ja tyttäret, eivät oikein tule toimeen keskenään.”

Välillä tuntuu kuin satua lukisi, kuten Niiskun* kohtaloa lukiessa.

Niiskun Sulo haki Simpeleeltä. Karhunpoikanen painoi runsaat 3 kiloa, se oli ruhjoutunut auto-onnettomuudessa: päänahassa oli ammottava aukko. Sulon hellävarainen hoito pelasti poikasen elämään. Alkuun se sai epileptisiä kohtauksia, niinpä ’Sulo nukkui Niiskun vieressä ja hoiti sitä kuin pientä lasta. Kohtausten tullessa Sulo otti Niiskun syliinsä’.

Parisen tuhatta karhua Suomen luonnossa lasketaan liikkuvan. Nämä Sulon karhut viettävät vähemmän vapaata, mutta turvattua elämää Kuusamon Keronrannassa Suurpetokeskuksessa, petoeläinten orpokodissa, jonka toiminta alkoi vuonna 1994.

Jotkut karhut käyvät Sulon kanssa järvellä uimassa ja kalastelemassa. Juuso taiteilee tauluja. Kaikki pääsevät nauttimaan silloin tällöin hunajasta, appelsiineista ja nallekarkeista kaksikymmenkiloisen päiväateriansa ohella.

Pohtii se Sulokin hommansa eettisyyttä, tulee tulokseen:

”Toinen vaihtoehto on, että emonsa menettäneet pennut jäävät luontoon oman onnensa varaan. Lopputulos on sama.”

Elämä jatkuu. (Se Niiskukin* synnytti.)

Mutta entä kun Sulo ei enää jaksa, Sulo on jo sentään iäkäs mies, 76-vuotias? Ottaako Kuusamon kaupunki homman kontolleen? Kirjan tekijät ehdottelevat: Voisiko sitä hyödyntää ammattikoulutuksessa? Voisiko palata alkuaikoihin ja ottaa keskus tieteellisen tutkimuksen osaksi? Biologit, eläinlääkärit, petoeläinhoitajat saisivat käytännön oppitunteja?

Kirjan lukemisen jälkeen on päätös valmiina: ensi kesänä Kuusamon Suurpetokeskukseen Keronrannantie 31:een!

hikkaj

SARVilainen - myös lukiessa. Opettaja - ollut. Kieli kaikki kaikessa - suomen kieli. Ei oo Kilven voittanutta - Volterin eikä Eevankaan. Kotiblogipottu. Kaikki vinkit »

2 kommenttia

  1. Kirja on varattu ja saan seuraavalla kirjastokäynnillä. Karhu on kiinnostava eläin, mielelläni luen ja katson kuvia, vaikken henkilökohtaista kontaktia kaipaakaan. Kuullut olen, mutten nähnyt. Kerran kulki pihan läpi matkallaan talviunille.

  2. Pyry

    alkavat heräillä nämä metsänomenat talviuniltaan, ja jos niitä Suomessa on se parituhatta minkä kirja väittää, niin paljon mahollista jotta taas – toisen kerran elämässä! – törmäillään noilla salomailla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *