Tõnu Õnnepalu: Paratiisi

Osta kirja itsellesi

On tätä etsittykin – melkeinpä kissoin koirain kanssa! Nyt löytyi: kirja joka onnellistuttaa ihmisen, autuaallinen olo valtaa mielen. Poissa pysyy pahakavala maailma, vaikka läsnä onkin. Ei yhtään katkeruutta, pienintäkään valittamista, voittamatonta vaikerrusta kirjailijalla. Silti jalat maassa.

Tõnu Õnnepalun Paratiisi ei ole romaani eikä tarina sen tekijän mielestä – olkoon itse koettua elämän kertailua sitten! Onnesta Hiidenmaalla. Harvinainen lajissaan.

No onhan Gionon Mies joka istutti puita ja Lehtosen Lintukoto ja Onnen poika ja… Onhan noita, mutta minimaalisen vähän, valtaosassa kirjoista laineet lyövät ja elämän harmonia järkkyy.

Õnnepalun Paratiisissakin lyövät Itämeren laineet Ristnan rantaan rajusti, mutta elämän ’samaa-rataa’ harmonia säilyy:

”Ja minä tunnen tämän sydämenraskauden, se on niin tuttua Paratiisin ajoilta: mitään ei ole, mitään ei tapahdu, kukaan ei tule.”

Ei sitä olotilaa järkytä edes valtiomuodon muutos sosialistisesta Neuvostoliitosta kapitalistiseksi Viroksi, koska lehtien sanomakin pysyy samana: – Sen verran tuli muutosta, että valheiden tilalle, joihin ei uskottu, tuli pikkuhiljaa valheita, joihin alettiin uskoa. Liikkumisen vapaus oikeastaan vähenee, vaikka koko maailma oli nyt vapaasti auki, koska kaikkialle ilmestyi yksityisalueita liikkumiskieltoplakaatteineen, lähimetsiin ja pelloille. No niitä nyt ei tarvitse noudattaa, koska omistajat ovat jossain merten takana.

Olemme siis nyky-Virossa, kymmenen vuoden takaisessa. Kirjailija Tõnu palaa viikoksi kylään, jossa aikoinaan, jo aikuisiässä, asui vuosikausia Ristnan majakan lähettyvillä. Paratiisiksi hän tuota kylää nimittää kertoen sen entisaikaisesta elämänkulusta, luonnosta, rakennuksista ja ihmiskohtaloista. Hyvillä mielin.

Hyvillä mielin jättää lukijakin aikanaan kirjan jota on osannut lukea sopivasti pilkkoen, hidastellen, kuin kylän elämänkulkua kunnioittaen. Onnellisena, hitusen alakuloisena, kieltämättä, tuntiessaan elämän vähän samalla tapaa kuin nuo paratiisilaiset: toivossa josko jotain, edes pientä, lisää tapahtuisi. Jos vaikka joku kävisi marras-joulukuussa, jolloin Paratiisissa kaikki oli hyvin hiljaista, ketään ei käynyt ja sumupäivät vuorottelivat myrskypäivien kanssa. Tai paremminkin öiden. – Tuo hämärän aika oli Paratiisissa kummallisen aineeton.

”Helmi istui samalla tavalla keittiössään kuin Ella eikä sytyttänyt valoa, sillä maksaahan sähkökin, kuten hän puolusteli haluaan istua ja seurata pimeyden syntymistä hämäryydestä, sillä se oli Paratiisin ihmisten salainen intohimo, ja se tuli myös minun osakseni. Mutta pimeys alkaa aivan kuin hehkua, kun sitä tällä tavalla katsoo, sillä siellä sisällä on hyvin kirkasta.”

Tämä on, uskokaa tai älkää, kirja johon voi melkein (eikä vain melkein!) kääriytyä – turvaan, jolloin synkkäkään ei ole synkkää! Positiivinen, ehkä siksikin kun kertojalla on suuri ilo jossain odottamassa, rakas, jolle hän Paratiisiaan siirtäen valottaa.

Siihen päälle ne kesäpäivät ja kesäyöt! Vähintään yhtä verrattomat kuin sen naapuri-Saarenmaan nurmien kesäiset yöt.

Ja tämäkin lisä vielä: miten suloista on päästä kartalle ja asioista perille tutkiessa kääntäjä Jouko Väisäsen, miten sen sanoisi hyvässä mielessä, lapsenomaisia vahavärimäisiä piirroskarttoja kansien takaa.

hikkaj

SARVilainen - myös lukiessa. Opettaja - ollut. Kieli kaikki kaikessa - suomen kieli. Ei oo Kilven voittanutta - Volterin eikä Eevankaan. Kotiblogipottu. Kaikki vinkit »

4 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.