Håkan Nesser: Pikku­-Burman teurastajatar

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Pikku­-Burman teurastajatar – aika raflaava nimi rauhallisen Gunnar Barbarottin tutkimukselle! Näin ainakin minusta tuntui, ennen kuin aloin lukea tätä kirjaa. Pikku-­Burma ei sitten kuitenkaan sijainnut Aasiassa vaan ruotsalaisella maaseudulla; tapahtunut rikos oli sentään aika raaka paloittelumurha, mutta eipä senkään verisiä yksityiskohtia kovin paljon pyöritelty.

Olen aina pitänyt paljon Håkan Nesserin tuotannosta, ja Gunnar Barbarotti on ollut hyvin kiinnostava hahmo. Hänessä kiteytyvät Nesserin kuvaustavan parhaat puolet: kuten koko teksti, myös Barbarotti on ulkonaisesti tyyni, mietiskelevä, filosofinen – voisi sanoa viipyilevä, kuin paraskin viini. Siksi tuntui haikealta, että kirjan kansitekstissä Pikku­-Burman teurastajattaren sanotaan olevan sarjan päätösosa. Mutta ehkä on parasta osata lopettaa ajoissa…

Edellisen osan, Yksinäiset, lopun pahat aavistukset toteutuvat. Heti kirjan alussa selviää, että Barbarotti jää leskeksi, kun hänen rakas puolisonsa Marianne kuolee äkillisesti aneurysman puhkeamiseen. Surun keskelläkin Barbarotti palaa töihin, mutta hänen esimiehensä katsoo parhaaksi laittaa puolikuntoisen rikoskonstaapelin tutkimaan vanhaa tapausta. Syrjäisellä Pikku-
Burman tilalla on vuosia sitten tapahtunut veriteko, jossa alistettu vaimo Ellen tappoi ja paloitteli miehensä. Ellen tunnusti teon ja kärsi pitkän vankeusrangaistuksen, mutta sittemmin hänen uusi avopuolisonsa Arnold katosi jäljettömiin. Onko siis niin, että kun on kerran murhannut, voi tehdä sen uudestaankin? ­ Tapaus tuntuu aluksi toivottomalta selvittää, mutta vähitellen se tempaa surevan Barbarottin mukaansa, eikä kaikki sittenkään ehkä ole sitä miltä näyttää.

Pikku-­Burman teurastajatar oli Nesseriä parhaimmillaan taas kerran. Juoni säilyi yllätyksellisenä aivan loppuun asti; ehkä ratkaisu oli melkein jo mielikuvituksellisenkin odottamaton, mutta taitavasti ja loogisesti se punottiin. Barbarottin suru on käsinkosketeltavaa, ja hänen aiemmista kirjoistaan tutut keskustelunsa Meidän Herramme kanssa rehellisiä ja viiltäviä. Jotenkin sydämeenkäyvällä tavalla hän kyselee merkkejä sekä Mariannelta että Jumalalta, mutta hänen henkisessä ja hengellisessä taistelussaan ei ole mitään banaalia tai tekopyhän uskovaista.

Neljästäsadasta sivusta huolimatta luin tämän kirjan nopeasti – sitä ei nimittäin juurikaan malttanut laskea kädestään. Toivon vain, että Håkan Nesser jatkaisi vielä kirjailijantyötään, niin nautittavia hänen teoksensa ovat olleet.

Kommentti

  1. Ehdottomasti minusta tämä Barbarotti-sarja on Nessirin parhaimmistoa. Paksujahan ne ovat kahlattavaksi, välillä vähän puuduttaa, mutta millään ei tosiaankaan malttaisi laskea kuitenkaan käsistään.
    Kirjan surullinen alku sai ehkä vielä voimallisemmin sympatian tunteen heräämään Barbarottille kuin aiemmissa sarjan osissa. Kyllä tuntui jo liialliselta koettelemukselta. Kyllähän hän välillä vähän reppanan oloinen on ja saa naisen hoivaamisvietin puhkeamaan. Mutta silti sieltä löytyy myös sitä terävää älyä ratkomaan rikoksen syitä ja seurauksia.
    Se nyt on siinä ja siinä, että kannattaisiko lopettaa tähän 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *