Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Ruskeat tytöt

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Koko Hubaran Ruskeat tytöt on intersektionaalista feminismiä ajava esseekokoelma, joka kulkee henkilökohtaisella tasolla.

Feminismillä ja erityisesti kolmannen aallon intersektionaalisella feminismillä on ikävä maine. Monien mukaan se on rasististen miesvihaajien ajama liike, joka pyrkii tuomaan tummien ihmisten stalinistisen diktatuurin maailmalle syrjimällä kaikkia lihaa syöviä, valkoisia heteromiehiä. Koska tällainen liike kuulostaa pirun sairaalta, halusin löytää jonkun heidän manifestinsa, jossa kerrottaisiin tästä pimeästä suunnitelmasta. Valitettavasti olen vain löytänyt todella fiksuja ja uusia perspektiivejä avaavia kolmannen aallon intersektionaalisen feminismin tekstejä.

Kuulin, että pahamainen Koko Hubara oli kirjoittanut kirjan tämän blogista, joka monen mielestä oli rasistinen valkoisia kohtaan ja ajoi Suomeen ruskeitten tyttöjen hallitsemaa apartheidia. Ihmisenä, joka on lukenut Arjalaisen veljeskunnan ja Isiksen manifestejä, minun oli pakko tarttua tähänkin vihajulkaisuun!

Odotin tumman ja vihaisen naisen antivalkoista retoriikkaa, joka panisi ihoni kananlihalle ja herättäisi mielikuvia 60-luvun USA:n rotuerotteluista käännetyssä asetelmassa, missä minut hirtetään puuhun ihonvärini takia. Mutta petyin taas pahemman kerran. Alan päätyä siihen käsitykseen, että feministien ikävä maine on naisvihaajien ja äärioikeistolaisten propagandan tuotosta.

Ruskeat tytöt on toki kirjoitettu ruskean naisen perspektiivillä ruskeille tytöille, mutta ei se ole valkoisia ihmisiä vastaan suunnattu pamfletti, joka ajaa stalinistista rotudiktatuuria. Sen sijaan Koko Hubara käsittelee henkilökohtaisella perspektiivillä intersektionalismin eli risteävien identiteettien oppeja kirjassaan.

Aiheina ovat erilaiset rasismin ja sovinismin muodot, joita ruskea tyttö joutuu kohtaamaan valkoisen ylivallan hallitsemassa yhteiskunnassa, sekä erilaiset pohdinnat omasta risteävästä identiteetistä, puoliksi suomalaisena ja puoliksi jemeniläisenä tyttönä.

Yllättävintä oli, miten paljon samaistuin tähän kirjaan, vaikka olen valkoinen cis-heteromies. Olen itsekin maahanmuuttajataustainen. Synnyin Brasiliassa, äitini on brasilialainen ja isäni suomalainen. Elin merkittävän osan elämästäni Brasiliassa ja olen asunut täällä Suomessa melkein 11 vuotta, joten olen kokenut monet asiat, joita Hubara kuvaa.

Se, että Hubara on kokenut samoja asioita kuin minä, kertoo miten rasistinen Suomi on, kun minä sentään voin olla kertomatta taustaani ja kukaan ei tule häiritsemään minua. Mutta jos ulkomaalainen taustani paljastuu kun kerron sen itse tai joku kuulee sen, minua ei enää kohdellakaan suomalaisena, vaan ulkomaalaisena. Minulle on jopa kerrottu yläasteella, että en ole valkoinen. Jos minä olen kokenut oman ihmisyyteni ja arvoni eväämistä, niin kuvitelkaa, mitä tummemmat ihmiset joutuvat kokemaan arkisin?

Tietenkin Hubaran kokemukset ovat paljon rankempia kuin omani ja ne eskaloituvat kirjan mittaan, mikä oli nerokas valinta. Alussa samaistuin moniin Hubaran arkisiin kokemuksiin, jotka koostuivat elämän pikku häirinnöiksi ja vitutuksen aiheiksi, kunnes lopussa päästään seksuaaliseen häirintään. Koska olet matkannut kirjailijan kanssa tämän ajatuksissa ja kokemuksissa, jotka ovat hyvinkin samaistuttavia, niin seksuaalinen häirintä tuntuu hyvinkin voimakkaalta.

Vaikka olen cis-heteromies, joka ei ole koskaan kokenut, eikä todennäköisesti tule koskaan kokemaan seksuaalista häirintää, niin silti tunsin kirjailijan raivon ja häpeän tunteen. Asiat, joita Hubara ja muut naiset joutuvat kokemaan ovat hirvittäviä ja tekisi mieli kohdata ne miehet, jotka kohtelivat kirjailijaa niinkin halventavalla tavalla ja kysyä ”Mitä teitä oikein vaivaa?!”

Kaikkien näiden henkilökohtaisten kokemusten ”tunne-esseissä” Hubara opettaa lukijaa intersektionalismin käsitteistöön, jossa paljastuu, että ”valkoinen ylivalta” ei tarkoita kirjaimellista Natsi-Saksaa, vaan kulttuurista, usein tiedostamatonta asennetta, jonka mukaan valkoinen ihminen on arvokkaampi kuin tumma.

Hubara onnistuu mielestäni kiteyttämään hyvin monimutkaisia sosiologisia konsepteja omiin kokemuksiin, niin että ymmärrät tasan tarkkaan, mitä hän tarkoittaa.

Hubara vielä analysoi suomalaista raiskauskeskustelua, jossa vain tiettyjen ihmisryhmien kokema seksuaalinen väkivalta koetaan puhumisen arvoisena ja toisten taas vähätellään tai sivuutetaan täysin. Kaksoisstandardeja ja tiedostamattomia valta-asetelmia on Suomessa, vaikka tämä maa ei rakennu samalla valkoisen ylivallan logiikalla kuin esimerkiksi Yhdysvallat.

Kirja ei ole ollenkaan kirjoitettu hyökkäävään tai valittavaan sävyyn, vaan hyvinkin runolliseen tyyliin, joka muistuttaa laaturomaanien kertojahahmojen monologeja, joissa aihepiirit liukuvat tuntemusten mukaan eri paikkoihin, ilman että putoaa kärryiltä. Vaikka henkilökohtaisesti tässä kirjasssa ei ollut mitään uutta, mitä en olisi lukenut vastaavista ulkomaisista kirjoista, kokemusten eskaloituminen ja risteävien identiteettien suhdeverkoston tihentyminen on järjestetty todella hienosti ja sujuvasti.

En koe, että tämä kirja olisi ylitsepääsemättömän vaikea kantasuomalaisen lukea ja samaistua. Monia käsitteitä selitetään aika hyvin ja kieli on puhekielimäistä, mutta ei liikaa. Se, että Hubara korostaa häneen kohdistuvien rasististen hyökkäysten tekijöiden ihonväriä, on kai se osio, mikä saa monet pitämään tätä kirjaa rasistisena. Vaan miten Hubaran pitäisi oikein kertoa, että vain tietty ihmisryhmä kohtelee häntä tietyllä tavalla, ilman että hän kertoo ketkä he ovat ja miksi he luulevat, että heillä on oikeus riisua tuntemattomien ihmisten ihmisyys, kohtelemalla heitä rasistisesti?

Hubara kyllä käsittelee muidenkin etnisyyksien rasismia ja jopa hänen oman viiteryhmänsä rasistista itseinhoa. Onhan tämä intersektionalistinen kirja, joka nimenomaan käsittelee kansantajuisesti, miten eri identiteetit risteävät ja törmäävät toistensa kanssa.

Hubara korostaakin, että suurin osa rasismista jota hän kokee, ei johdu rasistin ”pahuudesta” tai edes tietoisesta ilkeydestä, vaan useimmiten se on tiedostamatonta, koska Suomessa valkoisuus ja sen arvokkuus ovat kulttuurisia oletusarvoja, joita ei useimmiten tiedosteta tai edes kyseenalaisteta.

Kannattaa siis lukea, jos haluaa tietää miltä ruskeasta tytöstä tuntuu elää Suomessa, missä kokonaiset poliittiset puolueet ja ryhmittymät ovat omistautuneet hänen kieltämiseensä.

Kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *