Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Talouspolitiikka on aina väärää, teki sitä sitten kuka tahansa. Se selviää tunnetun talouspoliittisen ajattelijan ja toimijan, Sixten Korkmanin, kirjasta.
Korkmanin kirjat ovat hauskoja ja viihdyttäviä taloustieteen popularisointeja, ja paljon parempia sekä iskevämpiä kuin monen yhtä suositun talouspoliittisen ajattelijan, siitä huolimatta, että niistä paistaa läpi iänikuinen vasemmistolainen itkuvirsi rahan ja omistamisen pahuudesta.
Korkman on pedantti, joka jaksaa selostaa kirjassaan talouspolitiikan professorimaisen tarkkaan kaiken alusta eli Platonista lähtien. Hyvä näin, sillä Platon etsi ihmisten välille yhdyssidettä, joka olisi pitänyt heidät samassa veneessä ymmärtämällä vapauden olevan kaikille yhteistä.
Vapaudesta ja sen puutteesta maailmassa on kova huuto. Mutta millaisesta vapaudesta? Länsimaissa vapaus liittyy käsitteenä oleellisesti talouteen. Klassisella taloustieteellä on lähtökohtansa luonnonoikeuden teoriassa. Markkinatalous nähdään yksilön vapauden yhtenä ehtona. Vapaus on tärkeä itseisarvo ja olennainen osa tehokkuutta myös Korkmanin mukaan.
Alastomimmillaan vapaus on sitä siksi, että se on kauniista puheista välittämättä juuri sitä kättä pidempää työkalua, millä maailmoja ja ihmisten elämiä käytännössä muokataan, ja tehdään ne huonommiksi tai paremmiksi. Mutta miten sitten, kun asiat ovat miten ovat ja sattuvat olemaan?
Ainoa lääke on tutkia asioita ja ilmiöitä tarkasti moneen kertaan, ja monelta eri kantilta ja kysyä, onko mahdollista saada selville, mitä tarkoitukset saattoivat olla. Tämä ei ole yksinkertaista, koska väärinkäsitykset väijyvät tulkinnan joka askeleella. Silloin pitää kiinnittää huomio tavallisten ihmisten empiiristen uskomusten viidakkoon. Tehtävä on vaikea ja laaja.
Mutta onneksi Korkman osaa käsitellä ongelmaa poliittisen järjestelmän sisällä taloudellisten arvojen, valta-asemien ja muiden resurssien valtiollisissa instituutioissa tapahtuvana jakamisena; ongelmia lähestytään pragmaattisesti tavallinen ihminen mielessä ja talouspolitiikka edellä. Siksi tämäkin kirja.
Ajattelun avuksi hän ottaa ”käännä vika eduksesi”-retoriikkaa koskevien kirjoitusten tunnetuksi tekemän ajatuskuvion, renessanssin retoriikassa laajasti käytetyn menettelyn, jolla voi devalvoida hyveitä ja revalvoida paheita; toisin sanoen osoittaa, että hyvänä pidetty ei välttämättä sitä olekaan, kun taas pahana pidettyäkin voi joiltakin kannoilta puolustaa tähdentämällä uskomusten identifioinnin ja niiden selityksen tarpeellisuutta.
Matkalla on kuitenkin myös monta muttaa, sillä hyvältä näyttävä voi olla pahaa sisältä, ja hyvät aikeet viedä huonoon lopputulokseen. Yhden hyvä on siis aina kuitenkin toisen paha, siinä talouspolitiikan ongelma numero yksi. Toinen ongelma on ennustamattomuus. Kun talouspolitiikalla pelataan, sen lopputulos voi olla kaikkea muuta kuin mitä sillä on tarkoitettu. Kolmas ja tärkein on vapaus, tai sen puuttuminen, ja ettei kukaan tunnu tajuavan sitä.
Ehkä siksi, että vapaus on muuttunut väärinymmärrettynä taloudelliseksi ja rahan raiskaama demokratia sen tärkeäksi välikappaleeksi, kun vahvemmat ja vaikutusvaltaisimmat ryhmät saavat äänensä kuuluviin herkemmin varsinkin, kun kyseessä on omien etujensa oikeuden ja tärkeyden vakuuttelusta kansantalouden kannalta muiden etua palvelemaan. Tässä tärkeä kohta!
Ne, joilla jo on, haluavat koko ajan enemmän ja enemmän piittaamatta niistä, joilla ei ole mitään. Mikä pahinta, he myös vievät röyhkeydellään kirjaimellisesti köyhän suusta leivän. Kysymys on siis vapaudesta tai siitä, ettei sitä ole, ja että se on aina myös yksipuolisesti vahvemman vapautta.
Korkman kuvailee tällaisen vapauden voivan olla käytännössä kovin rajallinen, jos se tarkoittaa vain negatiivista vapautta. ”Vapaus on arvokkaampaa, jos valintajoukko pitää sisällään yksilön korkealle arvostamia vaihtoehtoja. Siksi monet tutkijat ja ajattelijat ovat historian saatossa korostaneet vapauden positiivista puolta tai substantiaalista ja todellista sisältöä – heidän joukossaan Aristoteles, Adam Smith, Karl Marx ja Franklin Roosevelt.” Huh! Vaikeaa!
Korkman, joka tunnetaan keynesiläisen talouspolitiikan kannattajana, kysyy kirjansa aluksi perustavaa laatua olevat talouspoliittisesti tärkeät kysymykset: miksi olemme eri mieltä talouspolitiikasta ja miksi jotkut vaativat finanssipoliittista elvytystä työttömyyden torjumiseksi, toiset menoleikkauksia budjettivajeen supistamiseksi, tai jotkut suosivat veroasteiden alentamista, toiset (hyvätuloisten) verotuksen kiristämistä?
Vastauksia on valitettavasti yhtä monta kuin on kysyjää (siksi päämme on sekaisin). Korkmanin huomio taloustieteestä tehtävänään erottaa jyvät akanoista ja määrittää yksiselitteinen totuus, on vaikea saavuttaa, koska totuus on yhtä vaikeasti vangittavissa, ja vielä väärien profeettojen valheet vaikeasti paljastettavissa. Korkman muistuttaa makrotaloustieteen isän, John Maynard Keynesin, sanoneen taloustieteen olevan ”olennaisesti moraalinen tiede”, vaikka se tuntuukin unohtuneen talouspolitiikan vääriltä profeetoilta.
Talouspolitiikka on pienen piirin harrastamaa, ja sitä harvoin ymmärtää tavallinen mattimeikäläinen ilman laajaa ja selkeää tuoteselostusta. Se, mikä jää meiltä Korkmanin mukaan usein huomaamatta, on A History of Economic -kirjan (1954) kirjoittaneen Joseph Schumpeterin käsitys taloustieteestä joukkona menetelmiä ja teorioita, eräänlaisena työkalupakkina: ”Näin ymmärrettynä taloustiede on vain osa taloudellista ajattelua, joka kattaa kaiken yhteiskunnassa esiintyvän taloutta koskevan pohdiskelun.”
Kaikki ei siis ole talouspolitiikkaa – ei voi olla – eikä sen nimissä kaikkea voida pyhittää elämän alttarille numeroiden alistaessa valtaansa kaiken inhimillisen. Siksi myös väärien profeettojen valheet ovat vaikeasti paljastettavissa. Se ei kuitenkaan ole mahdoton tehtävä, kun siihen liittää mukaan aristoteeliset moraaliset pohdinnat hyvästä elämästä ja onnellisuudesta, vaikka jo myöhäisantiikissa Platonin Valtio syrjäytti lähes kokonaan aristoteelisen poliittisen ajattelun.
Korkman ottaa vakavasti Aristoteleen varoituksen, että kuten yksilö voi olla moraalisesti kykenemätön, niin voi olla valtiokin. Taustalla vaikuttaa aikamme pinnallinen julkisuuspeli ja politikkojen epä-älyllisyys. Nykyisin ei puutu tieto taidosta ja tarkoituksesta – siitä ei vain välitetä. Aristoteles on vieläkin tärkeä siksi, että hän pohti ideaa oikeudenmukaisesta hinnasta, ymmärsi rahan merkityksen arvon mittana ja vaihdon välineenä sekä vastusti monopoleja.
Keynesin mukaan taloustiede on tärkeää juuri talouspoliittisten suositustensa takia. Niitä tehtäessä ei voi välttää ottamasta kantaa arvioihin sekä talouden tarkoitusperiin ja talouspolitiikan tavoitteisiin. Ruotsalainen Gunnar Myrdal piti arvovapaata taloustiedettä mahdottomuutena, koska jo tapamme hahmottaa tutkimuksen kysymysajatteluja oli hänestä arvosidonnainen.
Talouspolitiikka on sidoksissa arvoihin ja ideologioihin, ja siksi myös helposti todennettavissa kenen etua sillä ajetaan. Huomio kiinnittyy stoalaiseen käsitykseen ”luonnonoikeudesta”, minkä mukaan määrätyt lait olivat elimellinen osa maailman järjestystä, ja lain mukaiset oikeudet myös siksi luonnollisia, kuten näkemys ihmisten tasa-arvosta ja yhtäläisestä arvokuudesta.
Sellainen yhteiskunta, jossa niitä ei ilmene, ei ole ihmisten edun mukainen yhteiskunta, vaan väkinäinen, pienen klikin ja tyhmän despoottisesti hallitsema yhteiskunta, jossa ei ole vapautta vaikuttaa, eikä myöskään viime kädessä ajatteluun ja ajatuksiinsa. Luonnonlakeja ja yhteiskuntasopimusta alkoivat pohtia uudelleen 1600-luvulla esimerkiksi Hugo Grotius, Thomas Hobbes, Samuel Pufendorf sekä John Locke.
Locken mukaan perusoikeudet olivat luovuttamattomia: valtion tehtävänä oli niiden suojeleminen. Locke puhui yksityisen omistusoikeuden turvaamisen puolesta aristoteelisesti, sillä Aristoteles katsoi yksityisomistuksen, Platonista poiketen, edistävän yhteistä hyvää. Mutta politiikan ikuisuusongelma ovat huonot poliitikot itse, ja talouspolitiikan poliittisesti sitoutuneet ekonomit.
Politiikan ongelma on myös inhimillinen ihminen sekä sanojana että kuulijana. Kreikan sofistit ja myöhemmin Augustinus, Machiavelli, Hobbes ja Malthus ajattelivat ihmisen olevan luonnostaan itsekäs ja yksilökeskeinen (hobbesilainen ”kaikkien sota kaikkia vastaan”). Tämä ”ihminen” olisi aina hyvä muistaa motiivina myös talouspolitiikassa, ihminen kun haluaa ja toivoo.
Platonin ja Rousseaun mielestä ihminen syntyi hyveellisenä ja pyyteettömänä, ja hänelle oli ominaista yhtä paljon yhteistoiminta kuin kilpailukin. Mitä enemmän ihmiset auttoivat toinen tosiaan, sitä paremmin yhteisö kukoisti, ja vasta yhteiskunta turmeli hänet. Paperilla moraalisuus näyttää hyvältä, mutta onko näin?
Ihmisiin vetoaa parhaiten heidän tarpeisiinsa yksilöllisesti räätälöidyt uskomukset ja sanoma. Siitä poliittisten ”täsmäpuheidenkin” oivallukset on tehty. Se ei tarkoita vielä välttämättä sitä, että niin tehdään kuin sanotaan ja luvataan. Niin usein sanotaan ja tehdään muuta, koska sanomisilla kerätään ääni omilta kannattajilta, jotka tulevat usein samoista piireistä.
Aristoteles puhui viisaasti ja ajatteli hyvää, ja on kiinnostavaa taustaluettavaa kaikille taloudesta ja moraalista kiinnostuneille lukijoille kuin johdantokurssina. Hän on kiinnostava myös toisella tapaa, sillä Aristoteles osasi tehdä eroa hyödykkeen käyttöarvon ja vaihtoarvon välillä, ymmärtäen vaihdon toteutumisen edellyttävän molempien osapuolien hyötymistä.
Hän oli parhaimmillaan siis kuin Korkman nykypäivänä. Tänään me kuitenkin luemme mieluummin Korkmania kuin Aristotelesta. Miksi Korkmania kannattaa lukea iltalukemiseksi? Siksi, että hän ymmärtää talousopin olevan sidoksissa eettisiin periaatteisiin, toisin kuin taloudellinen teoria. Hyvä näin!
Ehkä myös siksi, että ymmärtäisimme vihdoinkin, mitä talous edellä kaikkeen ihmiselämään kamreerisieluinen talouspolitiikka yhteisten asioiden hoidosta pahimmillaan saa aikaan. Jälki kun ei ole kovinkaan kaunista pienelle ihmiselle maailmassa, jossa iso raha ratkaisee ja rutistaa hirmuvaltaa näpeissään.