Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Timo Sandbergin dekkarisarja etsivä Otso Kekistä alkoi vuonna 2013 ilmestyneellä Vuoden johtolanka -palkinnon saaneella romaanilla Mustamäki. Nyt sarjassa on päästy jo kahdeksanteen osaan ja ajassa siirrytty 1920-luvulta 1950-luvulle. Otso Kekki on edelleen tarkkana ja terävänä, vaikka polvi vähän reistaileekin. Otso on edelleen yhdessä venäläissyntyisen Vera-vaimonsa kanssa, ja pariskunnan poika Urho on seurannut ammatinvalinnassa isänsä teitä ja valmistunut juuri poliisiksi.
Työmaatahan heille löytyy. Lahdessa tapahtuu selittämättömiä nuoriin naisiin kohdistuvia väkivallantekoja, jotka saattavat vaikuttaa jopa murhayrityksiltä. Yhden tällaisen päätteeksi neitonen löydetään kuolleena. Jotkut poliisin jäsenet pitävät tapausta onnettomuutena, mutta Otsoa se ei jätä rauhaan, ja hän alkaa tutkia juttua Urhon ja konstaapeli Hellä Saarion avustuksella.
Toisaalta kirja kertoo myös muiden sarjassa aiemmin esiintyneiden henkilöiden vaiheista: erityisesti esillä on Ismo Torni, tuo vakaumuksellinen sosialidemokraatti, joka on jäänyt työttömäksi, kun punaiseksi Valpoksi kutsuttu Valpo II lopetettiin monen yllätykseksi. Nyt häntä kuitenkin pyydetään töihin uuteen suojelupoliisiin, ja Ismo lopulta suostuu, vaikka pelkääkin, että joutuu urkkimaan omia aatetovereitaan.
Surmasatama on Otso Kekki -sarjan perinteitä kunnioittaen juureva ja mielenkiintoisen tarinan kertova rikosromaani. Sandberg on äärimmäisen taitava henkilöiden, ympäristön ja aikakauden kuvauksessa, mutta onhan hänellä kokemustakin kirjailijantyöstä jo 1990-luvulta alkaen ja tuotantoa mittava määrä. Jälleen kerran etenkin ajankuvaus tekee romaanista huomattavan elävän. Jotkut sodasta palanneet miehet ovat jääneet koukkuun Pervitiniin ja heroiiniin, ja ne, joille alkoholi on muodostunut ongelmaksi, saattavat erotella korvikealkoholia pulituurista eli huonekalulakasta. Sen sijaan satamassa pyörivät lapset saavat maistaa erikoista mustaa limonadia, Ami-Colaa, joka maistuu kuitenkin oudolta.
Kun Ismo ja hänen vaimonsa Silja lähtevät ulos syömään Lasipalatsi-nimiseen ravintolaan, Silja muistelee, että ”siellä ei ole paljon muuta kuin luusoppaa tai juureskeittoa”, mikä ei ehkä ihan vastaa hänen saati meidän käsitystämme ulkona syömisestä.
Mutta yhtä paljon kuin arkielämän piirteistä saamme tuntea ja tietää ajan poliittisesta ilmapiiristä, ja myös tämä on ollut tärkeä juonne koko sarjassa. Kirjan keskeiset henkilöt luovat mielenkiintoisella tavalla linjoja eri näkemyksistä: mainittu Ismo Torni on siis sosialidemokraatti, Anton Rimminen kommunisti ja Otso epäpoliittinen, muttei missään nimessä samassa kuorossa oikeistohenkisen poliisilaitoksen kanssa. Olen joskus sarjaa lukiessani miettinyt, onko Otso nähty liiankin idealistisesti sovittelevana ja hyväntahtoisena, mutta ei hän ainakaan vielä ole alkanut tuntua ärsyttävältä, mikä on tietenkin hyvä asia.
Joten enköhän edelleenkin jatka tämän sarjan – ja muunkin Sandbergin tuotannon – lukemista, jos hän vain jaksaa yhä kirjoittaa. Ei Surmasatama ainakaan osoita minkäänlaisia hyytymisen merkkejä.
