Anna Maria della Pietà syntyi Venetsiassa 1600-luvun lopulla. Hän kasvoi Ospedale della Pietàn orpokodissa, joka oli kuuluisa erityisen hyvästä orkesteristaan. Orpotyttöjen musiikkikasvatuksesta ja orkesterinjohdosta vastasi Antonio Vivaldi. Anna Mariasta tuli aikansa tunnetuimpia viulisteja ja huhutaan, että Vivaldin sävellyksistä merkittävä osa olisi lähtöisin joko Anna Marian tai jonkun muun orpokodin tytön kynästä. Näistä lähtökohdista ryhtyy Harriet Constable kokoamaan menestysromaaniaan Viulisti.
Viulistin tarina on fiktiota, sillä oikeasta Anna Marian ja Vivaldin suhteesta tiedetään varsin vähän. Harriet Constable luo teokseen orpokodin, jossa tytöistä toisaalta pidetään huolta, mutta jossa laitosta ylläpitävien nunnien kurinpito on ankaraa ja järkkymätöntä. Anna Maria lumoutuu sävelistä ja rakastuu viuluunsa, mutta huipulle pääsemiseen tarvitaan paitsi loisteliasta osaamista myös teräviä kyynärpäitä ja piinkovaa kunnianhimoa.
Anna Maria saa nopeasti havaita, että hän tarvitsee opettajansa apua ja että opettaja tarvitsee myös häntä. Ihmelapsi pitää huomata – oikeiden ihmisten pitää huomata hänet. 1700-luvun alun säveltäjäkään ei ole palvelusväkeä kummempi. Harriet Constable kuvaa monipuolisesti Anna Marian kipuilua tavoitteidensa ja taiteensa puolesta. Samalla saadaan pikakurssi aikakauden patriarkaalisista sosiaalisista normeista ja luokkahierarkiasta.
Olisin toivonut Viulistilta jotain koskettavampaa. Anna Maria ei päähenkilönä ole erityisen rakastettava hahmo, vaan ennemminkin loputtoman kunnianhimon itsekkäisiin tekoihin ajama tuittuilija. Toisaalta hänen omanarvontuntoaan taiteilijana ja säveltäjänä haluaa sympatisoida. Parhaimmillaan Viulisti on, kun Harriet Constable antaa sävelten tulvia synesteettisenä värimyrskynä Anna Marian mielessä. Joitakin osia kirjasta taas kahlasin melko nopeasti, kun tarina polki hieman paikallaan. Kokonaisuutena kirja jätti kuitenkin sen verran hyvän maun, että kyllä sitä historiallisen fiktion ystävälle suositella voi.






