Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kuten jo kuluneena talvena lukemani Silja-Elisa Laitosen kirjan yhteydessä (ja ties kuinka monta kertaa sitä aiemmin) mainitsin, eivät historialliset lukuromaanit, joiden keskiössä on vielä rakkaustarina, ole ominta aluettani. Mutta kun luin mediasta yhä uudestaan tästä Kaisa Viitalan uudesta kirjasta, en voinut olla tarttumatta siihen.
Vaikka kirjailijan nimi ei välttämättä soitakaan kelloja, on kyseessä todella tuottelias tekijä. Hän aloitti tyttönimellään Ikola uransa jo hyvin nuorena koululaisena, ja uskoisin, että esimerkiksi kymmenosainen Hullu luokka -sarja (1990-2000) on tuttu monelle kouluikäiselle lukutoukalle. Eikä siinä todellakaan kaikki: nuori kirjailija julkaisi sarjan Ylämaan tytöstä Margaretista, laajan ”aikuisten tyttökirjasarjan” Bettystä ja hänen läheisistään sekä monenlaisia tietopuolisia teoksia niiden lomassa, onhan hän myös opiskellut historiantutkijaksi Tampereen yliopistossa. Myöhemmälle 2000-luvulle sijoittuvat sitten kerrassaan hurmaavat neuleromaanit Oikein nurin ja Kaksi oikein yhteen, joita en mitenkään voinut jättää lukematta, sisälsivät ne sitten romantiikkaa tai ei. (Eivätkä ne itse asiassa sisältäneet ollenkaan liikaa rakkautta, romantiikasta nyt puhumattakaan.)
Joten kyllä Viitalan tahdissa meitä laiskanpulskeita jo hengästyttää, ja nyt hän on sitten aloittanut uransa ison kustantajan siipien suojassa laajalla historiallisella romaanilla Klaanin vieraana, josta on kehittyvä sarja Nummien kutsu. Alun tapahtumat antavat – sanoisinko tietysti – melko helposti aavistaa, mitä tulossa on: nuori lontoolaistyttö tapaa tanssiaisissa ylämaalaispäällikkö Fingal MacTorrianin, ja välit ovat alkuun kuin kissalla ja koiralla, olkoonkin että Fingal on kovin tavoiteltu nuorukainen.
Lukijalle jää siis tehtäväksi ottaa selvää, miten nämä kaksi saadaan yhteen, mutta siinäpä Viitala ei ole juurikaan sovinnainen. Hän osaa kuvailla taitavasti keskeisiä henkilöitä saaden heistä mielenkiintoisia ja elävän tuntuisia. Fingal on aluksi Agnesin silmissä röyhkeä ja ylimielinen, mutta hänen pikkusiskonsa ja Agnesin uskottu Ailsa antaa ymmärtää, että on olemassa myös toinen ihan erilainen Fin. Miten hänet saataisiin houkuteltua esiin?
Erinäisten juonittelujen jälkeen Agnes joutuu tai pääsee matkustamaan Fingalin ja Ailsan kanssa MacTorrianin linnaan talveksi. Mutta kaikista kiinnostavimmaksi henkilöksi nousee lopulta Agnes itse: hän ei olekaan ihan tavallinen romanttinen sankaritar, vaan raajarikko, nykysuomeksi siis liikuntavammainen; hän kävelee epävarmasti kepin kanssa ja jalkoja särkee sietämättömästi. Tätä Viitala osaa kuvata koskettavalla tavalla; herkempi lukija voi varmaankin tuntea Agnesin jalkojen kivun itsellään.
Juoni sisälsi sitten reippaan määrän vauhtia ja vaarallisia tilanteita, tyhjäkäyntiä ei ollut, mutta ei myöskään liiallista vyörytystä. Saatoin vain ihaillen ihmetellä kirjailijan mielikuvituksen määrää ja runsasta taustatyötä – olen nimittäin aivan varma, että Skotlannista kiinnostuneen historiantutkijan faktat pitävät paikkansa.
Joten taas sitä kerran joutui pyörtämään pyhät puheensa historiallisten rakkausromaanien tylsyydestä ja ennakkoarvattavuudesta, koska joka tapauksessa lienee itsestään selvää, että keskeinen pariskunta saa toisensa jossain kohtaa. Viitalan kieli ja miljöö olivat raikkaita ja eläviä, ja hänelle ominainen huumorikin sai välillä pilkahdella esiin erityisesti Millie-piian hahmossa ja hauskoissa murteellisissa puheissa. Enpäs minä taida selvitä ilman sarjan toista osaa, joka on tätä kirjoitettaessa jo ilmestynyt, ja kolmaskin lienee jo tulossa.
