Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
David Wallace-Wellsin pahaenteisen kirjan nimi ei hyvää lupaa ja niinhän siinä käy, että jo kirjan alkumetreillä vastaanhangoittelevalle lukijalle lyödään luu kurkkuun. Me poltamme nyt 80 prosenttia enemmän hiiltä kuin vuonna 2000. Itse asiassa suurin osa käyttämistämme fossiilisista polttoaineista on poltettu niinkin hiljattain, kun “Seinfeldin” ensiesityksen jälkeen, joka oli siis vuonna 1989. Suurin osa hiilidioksidista on siten tupruteltu ilmakehään vain yhden ihmisiän aikana ja aikaa korjata tämä kurssi on aika lailla yhtä vähän. On siis turha puhua jostain meidät pelastavasta tulevaisuuden teknologisesta läpimurrosta, joka toivon mukaan keksitään joskus vuonna 2075, sillä silloin vahinko on jo tapahtunut: meillä on liikaa hiilidioksidia ilmakehässämme.
Aloitetaan optimistisesta arviosta ja oletetaan, että pysymme kuitenkin tavoitteissa ja todellakin saamme pysäytettyä maapallon lämpenemisen alle kahteen asteeseen vuoteen 2100 mennessä. Tässä optimistisessa arviossa saisimme siis ilmakehän hiilidioksidin pysähtymään tasolle 500ppm, kun kirjaa kirjoittaessa sen pitoisuus ilmakehässä on 411ppm (vuoden 2020 alussa pitoisuus on 416ppm). Mitä tämä positiivinen lopputulos käytännössä tarkoittaisi? Jotain osviittaa antaa se tieto, että silloin, kun ilmakehässä oli viime kerran hiilidoksiidia 500ppm – eli 16 miljoonaa vuotta sitten – maapallomme oli ainakin viisi astetta lämpimämpi kuin nykyään ja merenpinta oli 40 metriä korkeammalla. Toisin sanoen jo tämä optimistinen “vain” kahden asteen nousu ei lopulta suinkaan jäisi vain siihen, jo sekin pistäisi planeettamme vääjäämättömälle tielle, joka johtaisi aivan toisenlaiseen maailmaan, kuin jonka tunnemme nykyään.
Mutta Wallace-Wellsin kirja ei oikeastaan kerro tästä optimistisesta arviosta. Sen sijaan se kertoo, minkälainen maailmamme tulee olemaan, mikäli päästöjä ei saada lainkaan kuriin ja suuntaamme kohti maailmaa, joka lämpenee neljä astetta, tai jopa enemmän, vuosisadan loppuun mennessä. Huonoja uutisia riittää vaikka millä mitalla, mutta otetaan mielenkiintoinen esimerkki vaikkapa ruoan tuotannosta. Usein kuulee sanottavan, että jos ei muuta, niin ainakin hiilidioksidi tekee kasveille hyvää. Se on tavallaan totta, jotkut kasvit hyötyvät hiilidioksidin lisääntymisestä, sillä se edistää niiden kasvua.
Valitettavasti ihmiskunta on kuitenkin riippuvainen muutamista avainkasveista, joihin koko ruoantuotantomme nojaa ja näille kasveille hiilidioksidin lisääntymisestä on vain haittaa. Tutkimusten mukaan hiilidioksidin lisääntyminen ilmassa johtaa nimittäin kasveissa lisääntyneeseen sokerinvalmistukseen, joka puolestaan laimentaa muita ravintoaineita kasvissa. Kasvien vitamiini-, proteiini-, kalsium- ja rautapitoisuus on siis vähenemässä, samaan aikaan kun myös viljelyala on pienenemässä kuumuuden ja kuivuuden aiheuttamien ongelmien vuoksi. Itse asiassa monet alueet muuttuvat niin kuumiksi, että ei vain viljely muutu mahdottomaksi, vaan ylipäätään myös ihmisten oleskelu ulkoilmassa. Tappavien helleaaltojen määrä on 50-kertaistunut vuodesta 1980 lähtien, ja olemme vähitellen kävelemässä kohti maailmaa, jossa tällaiset helleaallot eivät ole enää poikkeuksia vaan aivan aivan normaali kesäsää.
Wallace-Wells käsittelee ilmastonmuutoksen vaikutuksia hyvin monipuolisesti. Nopeasti nouseva lämpötila haastaa meidät niin monella eri tavalla, että kirjaa on suorastaan hengästyttävää lukea. Merenpinnan nousu, merten happikato, maastopalot, infrastruktuurin kuormittuminen, ilmansaasteet ja yhä yleistyvät ilmaston ääri-ilmiöt ovat vain osasia isossa kuviossa. Erityisesti kaksi näkökulmaa ja uhkaa nousee kuitenkin esiin.
Ikään kuin itse ilmaston muuttuminen ei olisi tarpeeksi, myös sotilaalliset konfliktit tulevat todennäköisesti olemaan sen seurauksena yhä suurempi uhka. Wallace-Wells ottaa esimerkiksi Syyrian, jossa viisivuotinen kuivuus vuosina 2006-2011 aiheutti ensin viljakadon, joka puolestaan aiheutti poliittista epävakautta, edistäen siten sisällissodan puhkeamista. Ei pidä unohtaa, että useimmat sodat kautta historian ovat olleet tavalla tai toisella taisteluja resursseista. Ottaen huomioon miten maapallo on tiheämmin asuttu kuin koskaan, aina vain niukkenevat luonnonvarat todennäköisesti tulevat kiristämään hermoja sekä valtioiden sisällä että niiden välillä.
Ilmastonmuutos onkin ilmiönä niin laaja, että se melkeinpä vaikuttaa kaikkeen inhimilliseen toimintaan tavalla tai toisella. Tämä puolestaan asettaa sen huolestuttavan kysymyksen miten tulevat muutokset vaikuttavat itse yhteiskuntaamme ja sen toimintaan. Luonnonmullistukset, nouseva merenpinta, ilmastopakolaisuus, kaikki nämä asiat luovat valtaisia taloudellisia paineita modernille yhteiskunnalle. Samaan aikaan kun meidän pitäisi selvitä näistä haasteista, meidän pitäisi miettiä, miten tuotamme tavaroita ja palveluita vähemmällä energialla ja pääsemme nollapäästöihin maataloudessa ja ruoantuotannossa, muusta teollisuudesta puhumattakaan.
Näin kirjoitettuna haaste ei välttämättä kuulosta niin valtaisalta, mutta jos alkaa ajattelemaan, että meidän oikeasti pitäisi miettiä maailman energiajärjestelmä, liikennejärjestelmät, infrastruktuuri, teollisuus ja maatalous aivan uusiksi ja omana elinaikanamme vieläpä, niin haaste vaikuttaa mielipuolisen vaikealta. Kuinka taloudellinen järjestelmämme kestää paineen, vai tulemmeko väistämättä siirtymään negatiivisen kasvun ja massiiviseen taloudellisen laman aikaan, niin kuin jotkut ennustavat, Wallace-Wells miettii. Niin synkältä kuin tämä kuulostaakin, kirjan viesti on se, että tekemättä jättäminen tulee loppujen lopuksi silti vieläkin kalliimmaksi. Eikä kyse ole pelkästään “laskusta”, joka tulee maksettavaksi joskus sadan vuoden päästä. Koska siinä vaiheessa, kun hiilidioksidia on tarpeeksi ilmakehässä, meillä on kumuloituva ongelma, josta tulemme maksamaan vielä tuhansia vuosia tulevaisuudessakin.
Mitäpä sitä kiertelemään, tämä on varmasti lohduttomin kirja, mitä olen koskaan lukenut, enkä minä ollut mikään optimisti alunperinkään. Jos ennusteet ovat tosiaan näin huonot, niin olisi tietysti sulaa hulluutta olla puhumatta asiasta, mutta toisaalta moni varmasti vain kuittaa kirjan alarmistisena. Itse asiassa myös Wallace-Wells itse käyttää kirjastaan tätä termiä, mikä käy järkeen siinä mielessä, että meidän on syytä tietää, mitkä seuraukset voivat pahimmillaan olla, jos emme saa aikaan yhtään mitään. Ikävä juttu kirjassa on kuitenkin mielestäni se, että tässä ei erityisemmin kerrota tieteestä ilmastonmuutoksen taustalla, kirja vain kertoo mitä lämpeneminen tarkoittaa elintavoillemme. Eli ei ole varmaa tavoittaako ja vakuuttaako tämä kirja lopulta niitä ihmisiä, joita ehkä eniten pitäisi herätellä siihen, että meillä todellakin on ongelma. Kirjan ennusteissa on tietysti epävarmuuksia, jotka kirjoittaja itsekin myöntää. Silti vaikka vain puolet ennusteista todella toteutuisi, jo se merkitsisi meille todella suuria ongelmia.
Kuten heti kirjan alussa sanotaan, hiilidioksidin nousu ilmakehässä on menneisyydessäkin aiheuttanut sukupuuttoaaltoja ja koska kirjassa muutenkin aina välistä viitataan muinaisen maapallon ilmastoon, niin tähän asiaan olisi mielestäni voinut samalla paneutua hieman lähemmin. Odotin, että kirjassa olisi esimerkiksi käsitelty paleoseenin-eoseenin lämpöhuippuna tunnettua ilmastonmuutosta 55 miljoonaa vuotta sitten, joka on tiettävästi lähin vertailukohta, joka meillä on rajusta ja nopeasta hiilidioksidin lisääntymisestä ilmakehässä (tuolloin syyllisenä olivat todennäköisesti tulivuoret). Koska tällainen tapahtuma oikeasti löytyy menneisyydestä, jossa lämpötilat ovat nopeasti nousseet jopa viidestä kahdeksaan astetta, voisi se antaa meille mielenkiintoista vertailukohtaa ja perspektiiviä siihen, mitä on pahimmillaan odotettavissa, eikä tällaista vertailukohtaa kukaan myöskään voisi kuitata pois minään turhana spekulaationa.
Kirja olisi siis mielestäni hyötynyt hieman toisenlaisesta jäsentelystä ja suuremmasta sivumäärästä. Tekisi myös mieli sanoa, että kirja hyötyisi jonkinlaisen toivon antamisesta; kirjan näkymät ovat niin lohduttomat, että riskinä on vain ja ainoastaan lukijan lamaantuminen. Toisaalta realismi realismina, jos talo on jo tulessa, niin sitten ei enää höpistä toivosta, vaan tartutaan toimeen. Asuinkelvoton maapallo on vaikea kirja lukea ja vaikea kirja arvostella, mutta tärkeä kirja se silti on. Riskeihin pitäisi varautua ja olla niistä tietoinen, vaikka – ja varsinkin jotta – pahin ei toteuteutuisi.