Stina Jackson: Hopeatie

Osta kirja itsellesi

Hopeatie-romaanissa on pääasiassa kaksi kerrontalinjaa. Toisaalta se kuvaa pohjoisruotsalaista matematiikanopettajaa Lennartia eli Lelleä, jonka ainoa lapsi, 17-vuotias Lina, on kadonnut kolme vuotta sitten. Lina jäi odottamaan bussia illalla, mutta ei koskaan astunut siihen, eikä häntä sen koommin nähty, mutta Lelle ei osaa lopettaa etsimistä, vaikka vuosia on siis jo kulunut. Hän ajaa Hopeatieksi kutsuttua väylää pitkin poikin Pohjois-Ruotsia ja on luvannut itselleen, ettei jätä yhtään kiveä kääntämättä, yhtään autiotaloa penkomatta, ennen kuin Lina on löytynyt, ja Lelle uskoo hänen löytyvän elossa.

Toisaalla teini-ikäinen Meja muuttaa vastentahtoisesti pohjoisruotsalaiseen tuppukylään hänkin. Mejan äiti, jota tämä kutsuu vain Siljeksi, on mitä ilmeisimmin bipolaarinen ja muutenkin epävakaa; isästä ei ole tietoa, mutta kaikenlaisia miesystäviä on ollut sitäkin enemmän. Mejalla ei ole hyviä kokemuksia näistä isäpuolista eikä hän osaa luottaa oikein Torbjörninkaan, jonka perässä Silje on nyt päättänyt lähteä etsimään itseään ja inspiraatiota maalauksiinsa. Torbjörn on kohtalaisen kiltti, mutta pian käy ilmi, että hänelläkin on tukku salaisuuksia. – Sitten Mejan maailmaan astuu aivan uusia ihmisiä, täysin kaikista entisistä poikkeavia, eikä vaadi kovin suuria ennustajan lahjoja arvatakseen, että myös Lellen ja Mejan tiet yhtyvät jossain vaiheessa.

Jackson kuvaa taitavasti pohjoisen tunnelmaa, eikä hänen kuvaamassaan maailmassa juhlita revontulilla tai ruskalla. On kosteaa, joko liian kylmää tai liian kuumaa, sääsket pistävät, suovesi haisee mädäntyneeltä. Ihmisten sielunmaisemat ovat suunnilleen yhtä ankeita kuin ulkoinen miljöö; kenelläkään ei ole hauskaa, kukaan ei juurikaan edes hymyile, puukot ja Berettat välähtelevät, oksennukset valuvat maahan sappinesteitä myöten. Vain Silje loistaa, hän hyppelee alasti kotona ja tuhrii jotain maalausta kankaalle ja ihastelee Torbjörniään, mutta lukija tajuaa hyvin pian, miten tyhjää ja pian loppuvaa tällainen maaninen riemu on. Tunnelma on kirjan loppua kohden yhä pahaenteisempää, tuntuu siltä, että kaikki mahdollinen menee pian pieleen, kaikkien henkilöiden kohtalot ovat tuhoon tuomittuja.

Hopeatie on erittäin taitavasti kirjoitettu esikoisromaaniksi, ja uskoisin, että Jaana Nikulan käännös kantaa tunnelman mainiosti. Suosittelen psykologisen jännityksen ystäville; ei ehkä mikään hyvän mielen kirja, mutta merkittävä lukukokemus joka tapauksessa.

Tuija

Olen Tuija ja olen suhtautunut intohimoisesti kirjoihin ja lukemiseen jo yli 50 vuoden ajan. Myös työni on kirjojen parissa puurtamista, sillä toimin tietopalveluneuvojana Tampereen yliopiston kirjastossa. Luen mieluiten kaikkea laatukirjallisuutta dekkareita ja tyttökirjoja unohtamatta. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.