Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tuire Malmstedt on esikoisteoksestaan Pimeä jää (2018) lähtien osoittanut oikein omintakeista dekkaristinlaatua; teoksissa on ollut mukana yksi tai jopa kaksi varhaisempaa aikatasoa, joskus hyvinkin varhaista, ja aluksi niiden yhteys nykypäivän rikostutkintoihin on tuntunut mahdottomalta, mutta onhan Malmstedt tietenkin aina osannut yhdistää ne 2000-luvun rikoksiin. Vaikka tämä tekniikka ei ole jokaisessa kirjassa ollut ihan täysin onnistunut, niin uusin teos Lintusielu on tässä suhteessa mielestäni nappisuoritus.
Romaani alkaa hyvin hämärällä tapauksella: Jyväskylän seudulta löydetään pienen ajan sisällä yksikseen vähissä vaatteissa harhailevia lapsia, jotka eivät osaa kertoa mitään itsestään eivätkä ylipäänsä puhua mitään. Poliisit ja sosiaalityöntekijät kokeilevat monia mahdollisia kieliä, mutta lapsiparat ovat ääneti. Samoihin aikoihin mökkiläinen löytää rannalta päähän ammutun miehen ruumiin, joka pystytään pian tunnistamaan, mutta murhan motiivi ja tekijä ovat luonnollisesti kadoksissa.
Lintusielu-romaanissa se mainittu toinen aikataso sijoittuu vuoteen 1984 pahamaineiseen Pernasaaren koulukotiin. Elämässään surullisella tavalla hunningolle joutuneet veljekset Lintta ja Myrtsi viettävät aikaa eristyshuoneissa milloin minkäkinlaisten syiden vuoksi. Kohtelu Pernasaaressa on ankaraa ja mielivaltaista. Mutta miten poikien kohtalo liittyy nykypäivään? Se tietysti aukeaa vähitellen romaanin edetessä, ja täytyy sanoa, että tällä kertaa melkoisen taitavasti aukeaakin.
Kyllä Malmstedt asiansa osaa, ja sen tuloksena Lintusielu oli mielenkiintoinen ja surullisista aiheistaan huolimatta nautittava lukukokonaisuus. Ehkä mukaan oli jäänyt edelleen joitakin ylilyönneiltä tuntuvia epäuskottavuuksia, mutta mielestäni ne ovat kirjailijan tuotannossa vähentyneet teos teokselta. Ja erityisesti pidin kirjan henkilökuvauksesta: puolisoaan sureva Elmo, sisaruksiaan ja biologisia vanhempiaan muisteleva Matilda ja erityisesti pakkoneuroottinen tekninen tutkija Hannu ovat käyneet sarjan lukijalle jo hyvinkin läheisiksi. Malmstedtilla on erityinen taito saada henkilöidensä ylle jonkinlainen surumielisyyden varjo. Kukaan ei ole kovin onnellinen, kukaan ei omista syistään ja menneisyyden tapahtumista lähtien pysty nauttimaan täysillä elämästään.
Vieläköhän Metso ja Vauramo -sarja jatkuu? Siitä minulla ei ole ihan selvää käsitystä, mutta uskoisin, että Malmstedtia kannattaa tulevaisuudessakin joka tapauksessa lukea.
