Juha-Pekka Raeste ja Hannu Sokala: Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä

Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä

Osta kirja itsellesi

(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)

Olemme onnekkaita, koska globalisaation ansiosta globaalit markkinat ovat pikälti korvanneet poliittiset päätökset Yhdysvalloissa. Jos kansallinen turvallisuus jätetään huomiotta, seuraavan presidentin nimellä ei ole paljonkaan merkitystä. Maailmaa hallitsevat markkinavoimat.
– Alan Greenspan

Moni uskoo edelleen, että eri maiden hallitukset ovat muutoksen keskeisiä ajureita, vaikka teknologian kehitys on tehokkaasti vienyt valtioilta niiden valta-aseman. Erityisesti Yhdysvalloissa ala toisensa jälkeen on keskittynyt harvojen käsiin, ja vallan ja vaurauden tiivistyessä lisääntyy myös mahdollisuudet lobata agressiivisesti poliitikkoja ja kasvattaa voittomarginaalejaan vielä entisestään. Yritysten kasvaessa ja kilpailun vähetessä hinnat nousevat, ja investoinnit, tuottavuus ja talouskavu vastaavasti kärsivät. Eriarvoisuus sen sijaan kasvaa hälyttävää vauhtia. Juha-Pekka Raesteen ja Hannu Sokalan kirja maalaa tulevaisuudesta synkän kuvan: suuryritysten päätökset ratkaisevat pitkälti niin kansainvälisen tulonjaon, ilmaston lämpenemisen kuin demokratian tulevaisuuden.

Kehityksen takana on useita syitä. Kirjoitajat mainitsevat ekonomisti Joseph Stiglitzin, joka näkee osasyynä ainakin talouden painopisteen siirtymän teollisuudesta palveluihin, teollisuudessa kun tulot tuppaavat olemaan lähempänä toisiaan kuin palveluissa. Digitaalinen vallankumous on toinen selittäjä, Amazonin verkkokauppa on hyvä esimerkki digitaalisen talouden The Winner takes It All -ilmiöstä, jossa muutama jätti korjaa koko potin ja muille jää vain muruja. Tässä yhteydessä voi mainita myös Facebookin ja Googlen, jotka ovat yhdessä kahmineet yli puolet netin verkkomainostuloista Yhdysvalloissa.

Digikumouksen kanssa samaan aikaan on tapahtunut myös uusliberalismin voittokulku. Rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen ja yritysten sääntelyn purku on mahdollistanut pääoman pidäkkeettömän liikkumisen sinne missä tuotot ovat parhaita. Tämä puolestaan on johtanut siihen, että poliitikoilla on aina vain pienemmät mahdollisuudet säädellä yritysten toimintaa ja ohjata talouden toimintaa. Uusliberalismin logiikkaa ei ole ekonomistien osalta hirveästi kyseenalaistettu, mutta viime aikoina on alettu kuitenkin pohtia olisiko nykyisellä talouden jäätymisellä ja yritystoiminnan keskittymisellä jotain tekemistä keskenään.

Yksi syy on yksinkertaisesti se seikka, että jos työntekijällä on valittavanaan vain vähän sopivia työnantajia, hänen mahdollisuutensa palkkaneuvottelussa heikkenevät. Ja kuten kirjoittajat huomioivat, valinnanvaraa on todellakin vähemmän. Uusien yritysten määrä on pudonnut Yhdysvalloissa rajusti viimeisen 30 vuoden aikana, samalla kun yrityskaupoista on tullut yhä tärkeämpi osa menestyvien it-jättien liiketoimintamallia. Jätit tekevät yritysostoja usein puhtaasti poistaakseen markkinoilta kilpailua, esimerkiksi Facebook ja Google ovat molemmat lakkauttaneet jopa kymmeniä ostamiaan yrityksiä. Pääomasijoittajat puhuvatkin niin sanotusta Kill Zonesta, Amazonin, Facebookin ja Googlen kaltaisten jättiyritysten ympärillä olevasta tilasta, jonka sisälle nousevia yrityksiä ei kannata rahoittaa, sillä suuryritykset yksinkertaisesti hotkaisevat kaikki potentiaaliset kilpailijat.

Raeste ja Sokala esittelevät kirjassaan tarkemmin 50 yritystä, joiden vaikutus maailmaan on monelta osin negatiivinen. Mukaan mahtuu sellaisia näennäisesti hyvämaineisia yrityksiä kuin Ikea ja Disney, ja toisaalta yrityksiä joista tuskin kukaan uskoo mitään hyvää, kuten sotilasalan yritys Academi, entiseltä nimeltään Blackwater. Kirjassa tutustutaan myös useampaan pankkiin ja syystäkin, monet pankkialan suuryritykset ovat tietoisesti syyllistyneet vähintäänkin kyseenalaiseen ja usein rikolliseen toimintaan, mutta niitä on hämmästyttävän harvoin millään tavalla rangaistu toimistaan. Eivätkä pelkästään pankit ole ”too big to fail”.

Mainitaan vaikkapa Lockeed Martinin F-35, joka on kaikkien aikojen kallein asejärjestelmä ja joka on saanut osakseen paljon kritiikkiä, myös Yhdysvaltain armeijan sisältä. F-35 työllistää kuitenkin ympäri Yhdysvaltoja suoraan ja epäsuorasti noin 245 000 ihmistä, joten äänestäjistä riippuvaiset kongressinedustajat eivät halua profiloitua työpaikkojen tuhoajina. Boeing on yrityksenä hieman samankaltaisessa asemassa. Vaikka yritys tekisi minkälaisia virheitä hyvänsä, se on niin valtava työllistäjä ja sillä on niin suuri merkitys ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, että yritys on pakko pitää pystyssä. Yrityksellä voi hyvinkin olla enemmän vipuvaraa kuin itse Yhdysvaltain hallituksella.

Numero ykköseksi, maailman vaarallisemmaksi yritykseksi, Raeste ja Sokala ovat kuitenkin arvioineet Googlen, internetin portinvartijan joka tietää meistä liikaa ja joka suvereenisti hallitsee hakukonemarkkinoita. Ongelma on se, että hakukoneen antamat tulokset eivät suinkaan edusta jonkinlaista absoluuttista totuutta. Googlen algoritmit päättävät mitä hakutuloksia ihmiset saavat nähdäkseen ja hakumonopolillaan Google pystyy käytännössä hauissa suosimaan omia sivujaan, vaikka jollain muulla verkkoyrityksellä olisikin olennaisempaa tietoa sivuillaan.

Kirjan mielenkiintoisimmat huomiot liittyvät kenties siihen miten läheisesti tämä kaikki liittyy politiikkaan, jättiyrityksillä on nimittäin suuri rooli mitä tulee maailman hegemoniaan. Yhdysvalloilla on Facebook, Google ja Microsoft, siinä missä Kiinalla on Alibaba, Baidu ja Tencent. Teknologiakumouksen haltuunotto on presidentti Xi Jingpingin politiikan ytimessä, ja maan tavoitteena on johtoasema kolmessa avainteknologiassa: mikropiireissä, kvanttitietokoneissa ja tekoälyssä. Kysymys on tärkeä. Yritykset jotka ensimmäisenä näkevät teknologisen kehityksen suunnan, voivat saavuttaa etumatkan ja markkina-aseman, jota muiden voi olla mahdotonta haastaa, kuten kirjoittajat huomioivat Huaweita käsittelevässä luvussa.

Entä mikä on EU:n rooli tässä valtakamppailussa? Varsinkin Ranska haluaisi synnyttää EU:n laajuisia jättiyrityksiä, jotka pystyisi kilpailemaan kiinalaisia ja yhdysvaltalaisia jättejä vastaan. Vaarana on muuten se, että eurooppalaiset markkinat ajautuvat näiden kahden maan jättiyritysten kahtia jakamaksi ryöstöviljelmäksi.

Tämä osoittaa miten hankala kysymys suuryritysten asema oikein on. Kuten kirja vakuuttavasti osoittaa, suuryrityksistä on monessa mielessä haittaa ja ne myös monesti operoivat täysin häikäilemättömästi, yhteiskunnallisista vaikutuksista ja jopa laeista piittaamatta. Sata vuotta sitten ratkaisu tähän ongelmaan oli suurten monopolien, kuten Standard Oilin, pilkkominen, mutta onko tähän halukkuutta nyt kun pelkona on, että ulkopoliittiset haastajat saattavat saada teknologisessa kilpajuoksussa etulyöntiaseman?

Jos halukkuutta ei löydy, mitä se tarkoittaa maailmalle? Kirjoittajat pohtivat tilanteen muistuttavan 400 vuoden takaista aikaa, jolloin kauppakomppaniat – Englannin Itä-Intian kauppakomppania EIC etunenässä – hallitsivat suurta osaa eteläistä Aasiaa käytännössä omana omaisuutenaan. Näillä osakeyhtiöillä oli jopa omat armeijat, oma valuuttansa ja ne myös keräsivät verot alueillaan. Paikallisille ihmisille näiden yritysten valta ei tiennyt mitään hyvää. Kuulostaako tällainen tulevaisuus kaukaa haetulta? Naomi Klein on kritisoinut Googlen toimitusjohtajana työskennellyttä Eric Schmidtiä siitä, että hän on lobannut sellaisen yhteiskunnan luomiseksi, jossa koulut, sairaalat, poliisi ja jopa armeija on ulkoistettu yksityiselle sektorille.

Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä on tärkeää luettavaa, itse asiassa olen melkoisen varma, että kirja tulee päätymään vuoden huippujen listalle. Kirja muistuttaa, miten talousmaailman muutokset vaikuttavat oikeastaan ihan kaikkeen ja siten on tärkeää ymmärtää mistä näissä muutoksissa on oikein kyse. Myös ilmastonmuutos liittyy läheisesti aiheeseen, maailman suurimmista kasvihuonekaasuja päästävistä yrityksistä kun vain 20/160:sta on vähentämässä päästöjä sillä tahdilla, mitä vaaditaan Pariisin ilmastosopimuksessa. Kirjan ydinviesti onkin oikeastaan tämä: yritysten vallan kasvaessa voiko yritysten määräävänä tarkoituksena todellakin pysyä vain osakkeenomistajien varallisuuden maksimoiminen, vai voisiko uudenlainen yhteiskuntasopimus olla sittenkin paikallaan?

(Erityisesti uudet kotimaiset julkaisut on usein, ei aina, saatu kustantajalta arvostelukappaleina. Se, mistä kirja on saatu, ei vaikuta siihen, kehummeko vai emme.)

Titta Lindström

Titta Lindström on graafinen suunnittelija ja kuvittaja, joka käyttää vapaa-aikansa mieluusti kirjojen parissa. Sarjakuvat ovat sydäntä lähellä, mutta lukulistalle pääsee säännöllisesti myös tietokirjallisuus, erityisesti muistelmat ja elämäkerrat herättävät kiinnostusta. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...