Arun Kundnani: The Muslims are Coming! : Islamophobia, Extremism, and the Domestic War on Terror

The Muslims Are Coming!

Osta kirja itsellesi

Monet kiistelevät termin ”islamofobia” ongelmallisuudesta. Jotkut sanovat, että termi kriminalisoi islaminuskon kritisointia, jolloin ateistit rinnastetaan arabeja vihaaviin rasisteihin. Toisten mielestä islam ei ole rotu, joten on kerta kaikkiaan mahdotonta olla rasisti muslimia vastaan. Joidenkin mielestä termi on validi, vaikkakin parempi olisi ollut kutsua sitä ”muslimivihaksi”, mutta “islamofobia” on jo vakiintunut.

Arun Kundnanin The Muslims are Coming! : Islamophobia, Extremism, and the Domestic War on Terror perustuu jälkimmäiseen näkemykseen, jonka kautta se analysoi kirjan otsikossa mainittuja ilmiöitä.

Kirjailija käyttää lukuisia esimerkkitapauksia ja retoriikan analyysia paljastaakseen, miten muslimeja on vuoden 2001 WTC-iskujen jälkeen rodullistettu eri tavoin. Kirjailijan teesi on, että terrorismin vastaisen sodan toimenpiteet ovat luomassa muslimien ympärille kokonaisen orwellilaisen valvontakoneiston, ilman että valtaväestön demokraattisia oikeuksia kumotaan.

Kundnanin mukaan USA:ssa ja Isossa-Britanniassa on syntymässä pohja ”totalitaristiselle demokratialle”, jossa muslimit ovat alastomia ja hiljennettyjä valtion edessä ”kansallisen turvallisuuden nimissä”.

Kirjailija jakaa ”muslimiongelmaa” käsittelevät tahot kahteen leiriin. Ensimmäiset ovat ”kulturalisteja”, jotka uskovat länsimaisen sivilisaation olevan sodassa islamilaisen maailman kanssa. Kuuluisin tämän kentän edustaja on Samuel Huntington, jonka teorian mukaan länsimaat ovat aina kamppailleet islamilaisen sivilisaation kanssa ja nyt kun itäblokki romahti, vanha sota islamilaista sivilisaatiota vastaan jatkuu.

Kulturalistien mukaan islaminusko on perustavanlaatuisesti kykenemätön integroitumaan länsimaiseen sivistykseen ja kulttuuriin, joten se on torjuttava, jos ei kokonaan tuhottava. Kirjailijan mukaan kulturalismi oli suosittua Bush nuoremman hallinnon aikana, kun piti perustella Afganistanin ja Irakin miehitykset, mutta Obaman hallintokautena tämä kanta vedettiin syrjään. Lisäisin, että presidentti Trump elvytti kulturalismin muslimien maahanmuuttokielloillaan.

Kundnanin mukaan toinen leiri ovat taas ”reformistit”, jotka uskovat, että jihadistit ovat vääristäneet islaminuskon. On vain osattava erottaa ”hyvät” muslimit ”pahoista” muslimeista, jolloin hyviä muslimeja on tuettava ”ideoiden taistelussa” jihadismia vastaan. Tämä kanta on suositumpi, koska se ei oleta muslimien olevan monoliittisia zombeja, vaan yksilöitä, jotka pitää saada vakuutettua länsimaisten arvojen universaaliudesta.

Tätä kantaa edustavat suurin osa terrorismitutkijoista, sosiologeista ja muslimijärjestöistä. Kirjailijan mukaan moni kulkee näiden kahden ääripään välillä, mutta tässä kirjassa pyritään perustelemaan, miksi molemmissa kannoissa on omat ongelmansa, jotka ruokkivat muslimien syrjintää.

Kirjailijan mukaan mitään tahallista pahuutta ei ole valtion ja sen ympärillä liikkuvien organisaatioiden toiminnassa, vaan tahattomasti moni tutkija, aktivisti ja valtion virkamies toimii vanhentuneiden tai rasististen oletusten pohjalta, jotka aiheuttavat enemmän haittaa kuin ratkaisevat mitään.

Arun Kundnani selittää, että tiedustelupalvelut, valtamedia ja terrorismitutkimus käsittelevät jihadismia samalla tavalla kuin kylmän sodan aikana kommunismia. Kirjailijan mukaan kylmän sodan ”totalitaristisen ideologian” teoria, jonka Hanna Arendth pääosin muotoili, sisälsi joukon perusteettomia olettamuksia, jotka ruokkivat itsesään totalitarismia.

Syy tähän on se, että kun Arendt teoretisoi kommunistisen totalitarismin syntytekijöitä, hän ei lähtenyt kritisoimaan kulttuurissa tai politiikassa olevia tekijöitä, vaan loi kuvan, että kommunismi on ulkopuolelta tuleva uhka, joka on yhtä paha kuin valtakulttuurista kumpuava fasismi. Voimme havaita tämän nykyoikeiston retoriikassa, joka antaa kuvan, että kommunismi ja sosialismi eivät ole länsimaisia aatteita.

Kirjailijan mukaan tämä kommunismin luonnehdinta on antanut kuvan, että on olemassa hyvät länsimaat ja paha itämainen totalitarismi, jota vastaan on taisteltava. Kulturalistit ja reformistit ovat käyttäneet tällaista polarisaatiokehystä käsitellessään jihadismia, jolloin jihadismi on ikään kuin muutettu omaksi kiinteäksi ideologiakseen.

Molemmat terrorisminvastaiset kannat olettavat, että on olemassa joukko ajatuksia ja ihmistyyppejä, jotka ovat taipuvaisempia kannattamaan totalitarismia, joten on valtion tehtävä yrittää ehkäistä näiden ihmisten radikalisoituminen ja eristää heidät muista. Arendthin teoria ikään kuin vapautti valtion vastuusta ja asetti syyn muille ja tämän oletuksen pohjalta kaikki, mikä kritisoi valtiota tai vallitsevia yhteiskunnallisia oloja, on epäilyksenalaista.

Kirjailija käy läpi eri terroristitutkijoiden ja tiedustelupalveluiden radikalisoitumisteorioita, osoittaen, että monissa luokitellaan radikalisoiviksi tekijöiksi poliittinen aktivismi, valtion ulkopolitiikan kyseenalaistaminen, Israelin valtion vastustaminen ja suuri kiinnostus islamilaista teologiaa kohtaan. Kundnani osoittaa, että tällaiset edellä mainitut tekijät kuuluvat tavallisen poliittisesti aktiivin kansalaisen ominaisuuksiin, eikä niistä voi vielä päätellä yhtään mitään ihmisen valmiudesta kannattaa terrorismia.

Kirjassa kuvataan kuitenkin lukuisia esimerkkejä, joissa Iso-Britannian ja USA:n tiedustelupalvelut ovat pidättäneet ja vakoilleet lukuisia muslimeja, jotka sattuivat kuulumaan radikalisoitumisluokituksen alle, vaikka lopulta ei löytynyt mitään näyttöä jihadismista. Tämä valvonnan ilmapiiri on luonut monissa länsimaisissa muslimeissa vielä suuremman eristäytymisen, jossa ei uskalleta puhua politiikasta ja uskonnosta julkisesti, jotta vältytään mustapukuisten miesten kotikäynneiltä.

Kun yhteisössä ei voi puhua avoimesti nuoria askarruttavista kysymyksistä, nämä etsivätkin vastauksia netistä tai kaduilta, jolloin he joutuvat terroristijärjestöjen propagandan uhreiksi. Kirjailija osoittaa lukuisilla esimerkeillä, että muslimien sananvapautta ei kunnioiteta. Yksikin Facebook-kommentti tai tietyn kirjan omistaminen voi jo olla tarpeeksi, että muslimi voidaan pidättää terrorismista epäiltynä.

Joissain tapauksessa jo käynti jossain terrorismin riivaamassa Afrikan tai Lähi-Idän valtiossa on tarpeeksi, että länsimainen muslimi pommitetaan ilman sen tarkempia oikeudellisia perusteluja. Kuten kaikki tietävät, tällainen repressio ei ole edes estänyt kaikkia terrori-iskuja, jotta sitä voitaisiin oikeuttaa.

Kundnanin mukaan valtion luoma pelon ilmapiiri yhdistettynä tutkijoiden yrityksiin muotoilla selkeä ideologia jihadismista luovat tavalliselle kansalle kuvan, että maahanmuuttajien lähiöt ovat tikittäviä aikapommeja, joissa leviää viruksen kaltaisesti ”jihadismin ideologia”. Tällainen mielikuva antaa ymmärtää, että jokainen muslimi on potentiaalinen terroristi. Jos valkoinen eurooppalainen kritisoi hallitusta, hän harjoittaa sananvapautta, mutta jos muslimi tekee samaa, hän onkin potentiaalinen terroristi tai lähellä sitä.

Kundnanin mukaan tällainen mielikuva ruokkii modernia äärioikeistoa, joka kirjailijan mukaan ei ole suoraa jatkumoa fasismille ja kansallissosialismille, vaan juuri valtion propagandan tahaton sivuvaikutus. Tämä selittää, miten moderni äärioikeisto voi päällisin puolin kannattaa natseille vieraita asioita, kuten naisten oikeuksia, homoseksuaalisuutta, Israelin valtiota ja suoraa demokratiaa, vaikka muuten käyttäytyvät kuin natsit.

Breivik on hyvä esimerkki tästä, koska hänen manifestinsa on selkeästi totalitaristinen, mutta hän ei kannattanut fasismia, vaan oikeastaan rinnasti islamin fasismiin, luoden vääristyneen kuvan siitä, mitä valtiot, tiedustelupalvelut ja tutkijat ovat yrittäneet teoretisoida jihadismista.

Koska valtioiden ja niitten ympärillä liikkuvien tahojen tarkoitus ei ole syrjiä muslimeja tai hallita heitä, äärioikeisto joutuu hämmentyneeksi ristiriitaisesta propagandasta, jossa samaan aikaan edistetään rasistisia mielikuvia ja vastustetaan niitä. Tämä saa äärioikeiston uskomaan, että oikeastaan länsimaat ovat “islamisaatiota” edistävien juutalaisten, feministien tai kulttuurimarxilaisten hallinnassa, jolloin sitäkin on vastustettava.

Kirjailijan mukaan nämä radikalisoitumisteoriat oikeastaan kiihdyttävät kaikkien tahojen radikalisoitumista, eivätkä vähennä niitä. Trump onkin hyvä esimerkki tästä. Mies on niin rasisti ja totalitaristi, että jopa koko terrorismin vastaisen sodan aloittanut entinen presidentti George W. Bush on kauhuissaan.

Ehkä innostavin juttu tässä kirjassa oli, miten se haastoi suoraan omat mielipiteeni jihadismista. Olen jo kolme vuotta opiskellut radikalisointia ja tässä kirjassa kumotaan tai ankarasti kyseenalaistetaan minulle vakiintuneita teorioita. Sitä huomaa, että olen lukenut tosiaan kaikkea, mitä voi lukea jihadismista, kun monet kirjassa referoidut tutkijat ja aktivistit ja heidän kirjansa ovat minulle tuttuja. Esimerkiksi Oliver Roy (Globalized Islam), Marc Sageman, Fawaz A. Gerges, Peter R. Neuman, Maajid Nawaz (Radical) ja Ed Husain (The Islamist).

Joitakin näistä ihmisistä kirjailija kritisoi, vaikka tietää heidän tarkoittavan hyvää, toisia hän ylistää tarkemmasta tutkimuksesta, joka ei sorru valtion propagandan edistämiseen. Yksi suurimmista ongelmista, mitä itsekin olen huomannut opiskellessani radikalisoitumista on se, miten terrorismitutkimus perustuu pääosin militaristiseen näkökulmaan, jossa terroristit ovat kuin vieraan vallan taistelijoita tai vakoilijoita, eikä tavallisia ihmisiä, joiden radikalisoituminen voi johtua siitä, että valtio, jossa he asuvat ovat kamala. Tällainen näkökulma ei ole väärä, mutta se on aika kapea tapa tarkastella radikalisoitumista.

Esimerkiksi fasismia tutkitaan eri tavalla kuin jihadismia ja se on melko pitkään häirinnyt minua. Siinä, missä fasismin on tunnustettu olevan enemmänkin nimitys joukolle ristiriitaisia asenteita, jotka tarvitsevat oikeat olosuhteet muuttuakseen ongelmaksi, jihadismi koetaan lähes valmiina ideologiana, joka ”valtaa” ihmisen mielen, muuttaen tämän terroristiksi. Terrorismitutkimuksessa harvoin kyseenalaistetaan valtion politiikkaa tai yhteiskunnallisia oloja, vaan pyritään löytämään niistä riippumattoman tekijän, joka selittäisi radikalisoitumisen.

Oikean puolueettoman tutkijan ei pitäisi asettua valtion puolelle vain koska ääriliikkeet ovat sitä vastaan, vaan on analysoitava kaikkia mahdollisia radikalisoivia tekijöitä, kuten vaikka kapitalistisen järjestelmän epätasa-arvoisuutta tai valtion sotapolitiikkaa. Esimerkiksi suurin osa terrorismitutkijoista puolustaa NATO:a, USA:n sotilaallista hegemoniaa ja EU:ta, jolloin he ovat sortuneet asettamaan näiden tahojen kritisointi ”radikalisoinnin merkiksi”. Tällainen vallitsevan järjestelmän kritiikin kehystäminen ”vaaralliseksi” ei ihan edistä demokratiaa.

Esimerkiksi jos puhuisimme fasismista samalla tavalla kuin mediassa puhutaan jihadismista, koko Perussuomalaisten puolue ja Suomen sisu olisi lakkautettu ja sen kannattajat tiedustelupalveluiden tarkkailulistoilla.

Vaikka pidän fasismia vakavana uhkana, olen omissa tutkimuksissani todennut, että tietyt fasismia ilmenevät puhetavat ja mielikuvat eivät vielä itsessään tee kenestäkään fasistia ja olisi hullua suhtautua näihin mielipiteisiin niin vainoharhaisesti. Koska muslimit koetaan ”toisena”, heihin voidaan kohdistaa mitä kovempia sanktioita.

Arun Kundnanin The Muslims Are Coming! on todella rikas kirja, joka ei vain tarkastele, miten media ja joukko ääliöitä rodullistaa muslimit, vaan miten itse tiede on valjastettu tahattomasti edistämään muslimeihin kohdistunutta rasismia. Jokaisen pitäisi lukea tämä kirja, jos on kiinnostunut ymmärtämään, mikä on islamofobia sekä miten suhtautua kriittisesti radikalisoitumisteorioihin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.