Nora Dåsnesin esikoisteos Sydän vasta puolillaan on erinomainen nuoruuden sydänsuruja ja kasvukipuja käsittelevä sarjakuva. Tarina esittee Tuvan, Linnéan ja Baon, joiden ystävyys alkaa rakoilemaan kun alkava teini-ikä tuo mukanaan orastavat ihastukset, ja yhdessä leikkiminen ei ole enää samanlainen juttu. Jatko-osa Låt skogen leva! puolestaan keskittyi Baon näkökulmaan. Idealistinen Bao on sikäli hahmo omaan makuuni, että hän ei ole mikään romanttinen haikailija, vaikka tarinassa kyllä saatiin hänetkin yhteen mielitietyn kanssa.
Säg bara ja on kuitenkin enemmän jatkoa ensimmäiselle osalle ja Tuvan tarinalle. Sydän vasta puolillaan päätyi siis siihen, että Tuva ja Mariam päätyivät onnellisesti yhteen – vai päätyivätkö sittenkään? Mariam ei halua, että hänestä otetaan kuvia sosiaaliseen mediaan, ja ihmiset ylipäätään eivät tunnu tietävän heidän seurustelustaan. Linnéa istuttaa Tuvaan epäilyksen siemenen. Kun edessä on viikon musiikkileiri, jokuhan nappaa Mariamin Tuvan silmien edestä, sillä eiväthän he seurustele ihan oikeasti.
Asiasta puhuminen Mariamille tuntuu aivan mahdottomalta, ja kuinka ollakaan, leirillä on mukana myös Amanda, Mariamin ystävä vanhasta orkesterista. Kaunis ja jännittävä Amanda matkustaa perheineen kesäisin Japaniin, soittaa saksofonia (jota Tuvakin haluaisi soittaa), ja totta kai hänellä ja Mariamilla on paljon puhuttavaa yhteisistä ajoista, joihin Tuva ei liity mitenkään. Parisuhdeasioissa mukamas niin tietäväinen Linnéa ei tietysti paranna tilannetta neuvoillaan, ja pian kaikki on ihan solmussa.
Tavallaan aika perusdraamaa siis. Kun luin sarjakuvaa, aloin ihan tosissani miettimään, miksi Nora Dåsnes onnistuu näissä tarinoissa, kun niin moni ei. Säg bara ja sisältää oikein kunnon saippuan elementit: on kosolti väärinymmärryksiä, jotka johtuvat siitä, että ei vain osata ilmaista omia tunteita ja ajatuksia toisille ihmisille. Tuvan ratkaisut ongelmiin ovat yhtälailla hoopoja. Mitäpä jos hän yrittäisi tehdä Mariamiin vaikutuksen soittamalla orkesterissa saksofonia klarinetin sijasta, vaikka hänellä ei ole soittimesta minkäänlaista kokemusta. Orkesterinjohtaja tietysti toppuuttelee moisen ehdotuksen heti alas.
Olen monesti kirjoittanut, että en ole mikään romantiikan ystävä. Ongelma ei ole itse aihepiiri, vaan se, että genre on niin täynnä itseään toistavia kliseitä ja arkkityyppejä, että siitä on vaikea saada enää mitään irti. Dåsnes välttää tämän ongelman, koska hänen tarinoissaan on jotain vaikeasti määriteltävää aitoutta. Hahmot tuntuvat oikeilta ihmisiltä ja erityisesti dialogi on erinomaista.
Dåsnesin luonnosmainen kuvitus ei ole teknisesti mitenkään poikkeuksellista, mutta siinäkin on sellaista välittömyyttä, joka onnistuu myymään tarinan lukijalle. Ovat nämä vain ihan älyttömän hyviä sarjakuvia. Säg bara ja on erinomainen jatko-osa, joka kuvaa paitsi hienosti orastavan rakkauden kompurointia niin kolmen tytön ystävyyttä. Edelleen kyllä toivon, että kolmikosta myös Linnéa saisi oman sarjakuvansa.







