Minna Lindgren: Sävelsinkö

Pentti Keistiö oli suomalaisen jälkisarjallisen modernismin merkittävimpiä pioneereja, moneen kertaan palkittu säveltäjä ja 70- ja 80-lukujen kulttuurielämän tärkeitä intellektuelleja. Nyt hän on 92-vuotias omillaan elävä leski, jota kotipalvelu käy päivittäin katsomassa, ja jonka musiikki ei kiinnosta enää ketään, paitsi väitöskirjatutkija Iina Suvirimpiä. Iina on henkitoreissaan olevan humanistisen tiedekunnan ehkä viimeisen tohtoriseminaarin opiskelija, joka kituuttaa pienellä apurahallaan kohti – mitä? Etnografinen haastattelututkimus iäkkään säveltäjän kanssa ei ole helppoa, ei varsinkaan kun Pentti Keistiön dementia on pahenemaan päin.

Suomen kiinnostavin musiikkitieteilijä Minna Lindgren on elementissään. Sävelsinkö on reipas satiiri, farssi oikeastaan, jossa sarkastinen iva lentelee niin tunkkaisen musiikkieliitin kuin yltiökapitalistisen yhteiskunnankin suuntaan. Mihin humanistisia tieteitä ja yleissivistystä tarvitaan, kun se ei tuota? Miksi yliopiston pitäisi tuottaa? Mihin vaikeaa musiikkia tarvitaan, kun ei kukaan sitä kuitenkaan ymmärrä? Mihin sävellykset menevät, kun kukaan ei niitä enää muista? Näiden kaikkien kysymysten kimppuun Lindgren lukijansa vetää mukanaan Iinan ja Pentin tragikoomisessa draamassa.

Sävelsinkö on hauska romaani. Parhaita paloja ovat lukuisat kieli syvällä poskessa kirjoitetut fiktiivisten sävellysten teosesittelyt ja -analyysit. Mutta vaikkei musiikkipuoli niin kovin vakavamielistä olisikaan, on Lindgrenin kynä kiivaampi, kun kyse on vanhuspalveluista. Kenen tehtävä on pitää huolta yksinäisestä ja sekavasta vanhuksesta? Hyvään hoivaan tarvittaisiin muutakin kuin hyvä sydän. Lisäksi kuvaus sekasortoisesta yliopistosta – vaikkakin ylilyöntejä sisältääkin – on tulkittavissa pohjimmiltaan vakavaksi hätähuudoksi humanismin puolesta.

Jos etsit viihdyttävää ja hauskaa luettavaa vaikkapa Maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmän uusia jaksoja odotellessasi, Minna Lindgrenin Sävelsinkö on mukavaa ajanvietettä muutamaksi illaksi. Suosittelen!