Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Axel Honneth pohtii ehkä hieman yllättävältä tuntuvassa kirjassaan sitä, että jos eläisimme sadan vuoden takaisen maailman keskellä, sosialismilla olisi hänen mielestään vielä hyvä imago. Mutta miten on nyt? Sosialismin maine on mennyttä. Honnethin mukaan utopistisen ajattelun virrat näyttävät tyrehtyneen. Sadassa vuodessa sosialismin maine on tahriintunut eikä kukaan enää tosissaan usko sen tarjoavan toimivaa vaihtoehtoa nykyiselle toivottomuuden ajalle.
Joku sanoikin, että sosialismi oli hyvä renki, mutta huono isäntä. Honnethin huomiot pistävät meidät ajattelemaan, onko meiltä jäänyt huomioimatta jotain muutakin arvokasta ajattelustamme ja sen esteistä sekä Marxista? Tähän ongelmakenttään Honneth yrittää kirjassaan puuttua. Hänestä keskustelu sosialismista on rajoittunut liiaksi talouden ja tuotannon alueelle.
Honneth pyrkii osoittamaan sosialismista olevan löydettävissä vielä kipinä, kun sen johtoidea vain riittävän selvästi irrotetaan varhaiseen industrialismiin juurtuneesta kehikostaan ja yritetään ymmärtää uudella tavalla. Honnethin mielestä pitäisi myös kysyä, miksei sosialistisilla visioilla ole enää pitkään aikaan ollut voimaa vakuuttaa ihmisiä siitä, että näennäisesti ”väistämätön” olisi kollektiivisin ponnistuksin sittenkin muutettavaksi paremmaksi. Honneth on vasemmistolaiseksi terveellä tavalla itsekriittinen.
Honneth pyrkii jäljittämään kirjassaan niitä joko sisäisiä tai ulkoisia syitä, joiden seurauksena sosialismin ideat ovat niin peruuttamattomasti hukanneet aikaisemman vaikutusvoimansa. Tehtävä on selvästikin vaikea myös hänelle. Siksi hän keskittyy kysymään, millaisia käsitteellisiä muutoksia sosialistisiin ideoihin tulisi tehdä, jotta ne voisivat saada takaisin kadotetun viehätysvoimansa, sen saman ”socialistae”-sanan alkuvoiman?
Kahdessa viimeisessä luvussa Honneth yrittää saada vanhentuneet ideat käsitteellisten uudistusten avulla jälleen takaisin jaloilleen. Onko vasemmisto nykyvasemmiston ongelmista suurin? Hän lataa faktoja väitteidensä tueksi. Eri asia on sitten, miten hän onnistuu tässä melkein mahdottomassa yrityksessä, jossa kukaan muu älykkö ei ole vielä ilmoituksistaan ja pamfleteistaan huolimatta onnistunut. Kirjoitus on kuitenkin naseva.
Siksi kirja pitääkin ehkä ottaa hymy huulilla enemmän älyllisesti inspiroivana välipalana ja kunnioittaa kirjaan vaikuttaneiden frankfurtilaisen koulukunnan juuria ja suuria nimiä kuten Max Horkheimeriä, Theodor Adornoa, Herbert Marcusea, Leo Löwenthalia, Eric Frommia sekä Jürgen Habermasia.