Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kummastusta aiheuttanut asia Donald Trumpissa on se, miten hän on onnistunut saamaan monet kristityt äänestäjät taakseen, vaikka miehen käyttäytyminen ei voisi olla kauempana Jeesuksen opeista. Atte Korholan perusteellinen Kristillinen äärioikeisto ja Trump osoittaa, miten kyse ei suinkaan ole mistään sattumasta: evankelikaalit eivät äänestäneet Trumpia uskostaan ja arvoistaan huolimatta, vaan juuri niiden takia. Taustalla on valtava historiallinen muutos, jossa karismaattinen kristillisyys on saanut yhä fanaattisempia muotoja, ja jonka tavoitteena ei ole vähempää kuin äärifundamentalistinen teokratia. Opit, joihin dominionistisissa suuntauksissa nojataan, eroavat jo niin perinteisestä Raamatun tulkinnasta, että voidaan jopa kysyä, missä määrin enää edes puhutaan kristinuskosta.
Leijonanosa kirjasta käsittelee historiallista evoluutiota, joka on Yhdysvalloissa johtanut nykyiseen tilanteeseen. Tämän kehityksen yhtenä alkupisteenä voidaan pitää 1900-luvun taitteen uskonparantaja John Alexander Dowietä (1847–1907), joka perusti oman autoritäärisen Zion-kaupunkinsa Illinoisiin ja julisti itsensä lopun aikojen apostoliksi. Tavoitteena oli vaatimattomasti ulottaa Jumalan valtapiiri koko maailmaan niin, että maata ja sen kansoja hallitsisivat Jumala sekä tietysti Dowie hänen edustajanaan.
Utopia muuttui dystopiaksi hyvin nopeasti, mutta Dowie onnistui kuitenkin keräämään massiivisen omaisuuden, hyväksikäyttämään erityisesti uskonsisariaan ja kieltämään seuraajiltaan muun muassa lääkärien palvelut. Taudit kun olivat hänen mukaansa Saatanasta, ja hänen kaltaisensa uskonmies oli niihin ainoa parannuskeino. Uskoa litteään maahankin mies kerkesi mainostaa. Dowieta olisi helppo pitää vain jonkinlaisena yksittäisenä narsistisena huijarina ja markkinamiehenä, mutta hän on karismaattisissa ja helluntaipiireissä yhä edelleen ihannoitu hengellinen johtaja, jonka opetuslapsista koko maailmanlaajuinen helluntailiike sai syntynsä. Kuten kirjassa käy ilmi, hänen esimerkkiään ovat sittemmin seuranneet lukuisat muutkin autoritääriset uskonjohtajat.
Seuraava etappi on vaikutusvaltainen 1940-luvun Latter Rain -herätysliike, jonka hurmoksellisuus nosti etualalle henkilökohtaisten profetioiden merkityksen sekä yliluonnolliset apostolien virat. Vuosikymmenien aikana tästä versoi dominionismi eli hallintateologia, joka vaati kristittyjä ottamaan kaiken maallisen vallan käsiinsä, kunnes virrat lopulta sulautuivat New Apostolic Reformation (NAR) -liikkeeksi. NAR ei ole varsinainen organisaatio, vaan pikemminkin löyhä verkosto amerikkalaisen kristillisen äärioikeiston ja kristillisen nationalismin ytimessä, ja se sitoo hajanaiset seurakunnat ja poliittiset vaikuttajat yhteisen teokraattisen päämäärän taakse. Mikään pikkuliike ei suinkaan ole kyseessä: NAR on yksi nopeimmin leviävistä kristinuskon haaroista tämän päivän maailmassa.
Tästä kehityksestä kummunnutta uskonnollisen ajattelun muutosta on syytä tarkastella hieman tarkemmin, sillä se ei ole mitätön, ja se on levinnyt voimakkaasti myös Yhdysvaltojen ulkopuolelle.
Merkittävää on, että Latter Rain hylkäsi yhden protestanttisen reformaation perusperiaatteista, jonka mukaan Jumala ilmoittaa itsensä ensisijaisesti Raamatun teksteissä. Liikkeen piireissä ajatellaan Jumalan ilmoittavan tahtonsa ja aikeensa palvelijoilleen myös suoraan profetioiden ja erilaisten näkyjen ja viestien kautta. Tämä on avannut oven Raamatun kirjoitusten hyvinkin luovalle tulkinnalle ja sille, että opit ovat alkaneet voimakkaasti erkaantua perinteisistä kristillisistä uskonkäsityksistä.
Juuri ajatukset nykyajan apostoleista ja profeetoista ovat keskeisiä Latter Rainille ja uuskarismaattisuudelle. Liikkeessä heidän katsotaan jopa ylittävän Raamatun aikaiset edeltäjänsä, ja heidän johdollaan Jumalan valittujen uskotaan käyvän yliluonnollista sotaa demonisia voimia vastaan. Puheet henkivalloista ovat kirjaimellisia, ja apostoleille luvataan ihmeitä kuolleiden herättämisestä parantamisiin. Tällainen maailmankuva muuttaa myös poliittiset kiistat kosmiseksi sodaksi hyvän ja pahan välillä, jossa vastustajat eivät ole vain eri mieltä vaan kirjaimellisesti pahuuden vallassa.
Kaikki tämä liittyy postmillennialismiin, eli ajatukseen, että Jeesus ei palaa maailmaan kuin vasta Raamatun kuvaaman tuhatvuotisen valtakunnan jälkeen. Dominionistisessa tulkinnassa tämä merkitsee, että kristittyjen tulee itse perustaa valtakunta, jossa kaikki antikristilliset voimat on tuhottu maailmasta, jotta Jumalan lopullinen tahto ja Kristuksen paluu voi lopulta tapahtua.
Tätä kehitystä on kiinnostavaa verrata Iraniin, jossa vuoden 1979 islamilainen vallankumous perustui samankaltaiseen ajatukseen: uskonnollisten johtajien tehtävänä oli rakentaa Jumalan valtakunta valmistellakseen maailmaa Messiaan paluulle. Myös siellä liikkeen radikaaleja ajatuksia pidettiin pitkään marginaalisina, kunnes oli liian myöhäistä.
Kummalliset uskontulkinnat ovat oma asiansa, arvomaailma on toinen. Korhola on avoin taustastaan vakaumuksellisena kristittynä, ja häntä masentaa miten kristinuskosta on näissä käsissä muokkautunut antidemokraattinen, aggressiivinen, tasa-arvoa ja vähemmistöjä halveksiva – ja lyhyesti sanottuna – kaikkea mahdollista vihaava poliittinen hurmosliike, jonka todellinen yhteys Jeesuksen opetuksiin on unohtunut täysin. Kuten Korhola toteaa, evankelikaalisten lukumäärä kasvaa kaiken aikaa, mutta yhä harvempi tähän kateforiaan itsensä lukevista käy kirkossa tai edes tuntee Raamattua.
Se, että kristinuskon teologia pistetään näinkin helposti uusiksi, vieläpä ihmisten toimesta, jotka eivät edes tunne aihetta erityisen hyvin, on hämmentävä ajatus. Kuinka tullaan NAR-liikkeen apostoliksi ja päästään puhumaan ja profetoimaan Jumalan suulla? Vuonna 2023 tarvittiin yksinkertaisesti kahden olemassa olevan apostolin suositus ja 450 dollarin vuosimaksu, tosin Yhdysvalloissa asuvat apostolit saivat 100 dollarin alennuksen. Halvalla lähtee, mutta kuten helluntai- ja karismaattisessa liikkeessä suosittu Mike Bickle ennustaa: yhden sukupolven aikana koko kristinuskon ilme ja se, kuinka ihmiset ylipäätään ymmärtävät ja mieltävät kristinuskon, tulee muuttumaan täysin. Sekulaarille yhteiskunnalle, demokratialle tai tieteelle tämä ei lupaa mitään hyvää.
Korholan johtopäätös on tyly: dominionistiset opit ovat etääntyneet perinteisestä kristillisestä teologiasta niin pitkälle, että voidaan jopa kysyä, onko kyse enää kristinuskosta, ja Korholan argumentaation luettuaan on vaikea olla eri mieltä. Miksi emme puhu näistä ihmisistä ja heidän kasvavasta vaikutusvallastaan enemmän? Ehkä on liian helppoa kuitata koko ilmiö pelkkänä amerikkalaisena marginaalihulluuteena ja some-ajan teatterina, varsinkin Suomesta, jossa yhteiskunnan maallistumista pidetään jonkinlaisena luonnollisena kehityspisteenä. Ehkä asiaa ei vain ole haluttu nähdä. Megakirkkojen ja menestysteologian luvatussa maassa Trump ei kuitenkaan ole poikkeus, vaan pitkän kehityksen luonnollinen ja ennen kaikkea tavoiteltu kulminaatiopiste. Se puolestaan pistää miettimään, miten paljon pahempaa saattaa olla vielä luvassa.