Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Täytyy heti alkuun myöntää, että tämän Marjo Ojalammin uuden romaanin aihe, Vaasan kaupungin tuhoisa palo vuonna 1852, oli minulle aivan tuntematon asia kirjaan tarttuessani; vain Turun palo oli tuttu jo koulun historiasta. Mutta nyt sitten pääsin ihan uuden aiheen pariin.
Romaani kulkee kahdessa aikatasossa: suurin osa kerronnasta sijoittuu suoraan tulipalon päiviin, ja päähenkilönä on ison talon karjapiika Ulrika. Piikaparka leimautuu pian koko palon sytyttäjäksi, koska se on mitä ilmeisimmin saanut alkunsa hänen palveluspaikkansa navetan nurkalta.
Toisaalta tapahtumia peilataan vuonna 2006, kun kirjan minäkertoja, Ulrikan jälkeläinen kuudennessa polvessa, löytää kotoaan lehtileikkeitä ja muuta tietoa tulipalosta. Oliko Aurénin talon vaatimaton piika todella niin huolimaton, että olisi navettatöissään vahingossa saanut aikaan koko kaupungin tuhonneen tulikäärmeen, kuten kirjassa tapahtumaa nimitetään? Kertoja innostuu aiheeseen täydellä sydämellä, ja löytää tutkimusretkillään sattumoisin vanhan miehen, Eläväksi Historiaksi kutsutun Viktorin, joka osaa kuvata tapahtumia nimensä mukaisesti elävästi ja suurella innolla hänkin. Mutta Viktorin persoonaan kätkeytyy salaisuuksia, jotka aukeavat vasta kirjan lopulla.
Tulen tytär oli oikein mielenkiintoista luettavaa, etenkin historiallisten osuuksiensa kohdalla; 2000-luvulle sijoittuva tarina tuntui ehkäpä enemmän keinotekoiselta. Olisikohan kirja elänyt paremmin pelkästään historiallisena romaanina ilman toista aikatasoa? Sen kirjoittamisen Ojalammi olisi varmasti myös hallinnut hyvin. Ulrika tuntui uskottavalta päähenkilöltä, ja hänen ajatustensa, toimiensa ja sosiaalisen asemansa kuvaus antoi ainakin tällaiselle Suomen historiaa vain keskinkertaisesti tuntevalle paljon uutta ajateltavaa.
Luku- ja kirjoitustaidoton Ulrika ei esimerkiksi ollut niin sanotusti naimakelpoinen, sillä kyseiset taidot olivat kirjan tapahtumien aikaan ripille pääsyn ja vihkimisen ehtoina, eikä köyhistä oloista lähteneellä piialla ollut elämässään ollut minkäänlaista mahdollisuutta niitä oppia. Oli myös koskettavaa lukea Ulrikan koettelemuksista pitkän oikeudenkäynnin aikana, ja tästäkin kirjoittajalla oli varmasti paljon faktatietoa taustanaan.
Ihan muutamassa kohdassa olisin sinänsä sujuvan kerronnan aikana korjannut muutamia kielioppivirheitä, sillä vanhana nillittäjänä silmääni pisti kovasti esimerkiksi lauseenvastikkeen erottaminen pilkulla. Mutta ehkäpä emme välitä nyt siitä, vaan toivotamme Ojalammille edelleen hyvää jatkoa monipuolisen kirjailijan tiellään.
