Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Olen niin mielistynyt Ann Cleevesin Vera Stanhope -sarjaan ja mikseipä myös hahmojen pohjalta tehtyihin tv-sovituksiin, että uusi romaani on minulle aina Tapaus. Ei jälkeäkään kyllästymisestä! Jollain tavalla rikosjuonet onnistuvat aina yllättämään tällaisen kokeneenkin dekkarinlukijan, ja erityisesti Veran hahmon syvällinen kuvaus ja hänen persoonassaan tapahtuva kehitys jaksavat kiinnostaa.
Tällä kertaa romaani sijoittuu nuorison maailmaan, eivätkä kyseessä ole suinkaan mitkään pyhäkoululaiset, vaan nuorisokodin asukkaat. Laitokseen on juuri tullut uusi työntekijä Josh, ja hän onkin melko pidetty sillä skaalalla kuin nuorisokodin työntekijöistä saatetaan yleensä pitää. Erityisesti vastikään laitokseen sijoitettu Chloe on tullut hyvin toimeen Joshin kanssa, ovatpa jotkut olleet näkevinään romanssinpoikastakin näiden kahden välillä. Sitten tapahtuu kuitenkin surullisia: Josh löydetään surmattuna, takaraivo murskattuna, ja Chloe katoaa jälkiä jättämättä. Voisiko Chloe olla murhaaja? Ei kai sentään. Mutta onko hänkin nyt vaarassa? Se tuntuu todennäköisemmältä.
Veran ryhmässä on tapahtunut muutoksia. Holly, tuo uskollinen ja älyllinen Holly, on kuollut, ja Vera on valinnut hänen tilalleen uudeksi rikoskonstaapeliksi Rosien, joka taas onkin ihan toisenlainen, ”röyhkeä ja kovaääninen”, kuten tekstissä kerrotaan. Onneksi Rosie pärjää jutun parissa oikein hyvin ja tulee myös toimeen lähimmän kollegansa Joen kanssa, vaikka kadehtiikin Hollyn lailla sitä erikoisasemaa, joka Joella on Veralle. Mutta kun vielä Brad, yksi nuorisokodin hankalimmista asukkaista katoaa, on poliiseilla kädet täynnä työtä, ja kaikkien panosta tarvitaan.
Jutun ratkeaminen on tyypillistä korkeatasoista Cleevesiä; epäilyksiä suuntautuu monelle taholle, mutta vasta Veran aivotyö löytää todellisen syyllisen motiiveineen. Kuitenkaan edes tämä erinomainen juonenkuljetus ei minusta ollut parasta tässä romaanissa, vaan se tapa, jolla Veran persoonallisuus kehittyy. Hänhän on aina ollut enimmäkseen karu ja yksikseen vetäytyvä erakko, jonka ohimenevät ”luv” ja ”pet” -hellittelynimet kohtaamilleen ihmisille ovat tuntuneet aika ulkokohtaisilta, mutta nyt hän vaikuttaa olevan ihan aidosti lämpimämpi etenkin nuorisokodin asukkaita kohtaan. Jollain tavalla hän ymmärtää heitä jopa paremmin kuin paljon nuoremmat Joe tai Rosie. Lisäksi tapahtuu jotain vallan erityistä, kun Vera tapaa sosiaalityöntekijä Kathin, jota kohtaan hän tuntee välittömästi sympatiaa ja jonka hän arvelee jopa voivansa kutsua mökilleen piirasta ja punaviiniä nauttimaan, millaista ei ole koskaan ennen muistaakseni tapahtunut.
Mutta kuten sanottu, Kivineidot-romaani on minusta rikosjuonensa lisäksi eräänlainen ylistyslaulu nuoruudelle ja varsinkin tyttöydelle. Siitä kertoo heti alussa oleva hieno esipuhe:
Tämä kirja on omistettu kaikille maailman teineille, erityisesti ’kivineidoille’ – uppiniskaisille ja itsenäisesti ajatteleville nuorille naisille, jotka yrittävät löytää paikkansa kovassa maailmassa.
