Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Harvasta asiasta ihminen on yhtä vakuuttunut kuin omasta älykkyydestään ja siitä, että nimenomaan älykkyys on ylivertainen ominaisuus muiden joukossa – mutta onko asia todellakin näin? On silmiinpistävää, että maapallon historiassa ei ole muita kaltaisiamme lajeja. Miksi ei, jos älykkyys kerta on niin ylivoimainen kyky? Vaikuttaa peräti siltä, että luontoa ei erityisemmin kiinnosta asia, jonka erinomaisuudesta me itse olemme niin vaikuttuneita.
Justin Greggin hilpeästi nimetty kirja ottaa lähtökohdaksi Friedrich Nietzschen, nerokkaan ajattelijan, joka ei itse paljoakaan hyötynyt aivojensa erinomaisesta prosessointikyvystä. Eksistentiaalinen kriisi mursi Nietzschen mielenterveyden, mikä Greggin mielestä kertoo paljon siitä mikä ihmisten ajattelussa on pielessä ja toisaalta miksi eläinten ajattelu puolestaan toimii niin hyvin.
Kirjan alkupuolella perehdytään älykkyyden käsitteeseen, joka itsessään on yllättävän vaikeasti määriteltävä. Voimme esimerkiksi todeta, että ÄO-testit mittaavat paikkansa pitävästi aivojemme prosessointikykyä, ja että tämä ominaisuus on toisilla parempi kuin toisilla. Mutta mikä on tämä ominaisuus; voidaanko älykkyys rajata johonkin tiettyyn aivojen osaan, vai onko kyse laajemmasta aivojen eri prosessien suorituskyvystä?
Olipa lopullinen vastaus älykkyyden mysteeriin mitä hyvänsä, Gregg katsoo, että ihmisten ajattelusta tekee erityisen kykymme kysyä kysymyksiä ja halumme ymmärtää kausaalisia suhteita. Tämä kyky on auttanut meitä rakentamaan sivilisaatiomme, mutta sen mukana tulee paljon ikävää painolastia. Historia on täynnä miksi-kysymyksiä, joihin löytämämme vastaukset ovat johtaneet uskonvainoihin, kansanmurhiin ja mitä erilaisimpiin hölynpölyuskomuksiin, usein vailla mitään yhteyttä reaalimaailmaan. Tästä seuraakin kiinnostava moraalinen dilemma.
Olemme ainoa moraalinen eläin, sillä moraali edellyttää tietoista pohdintaa vaihtoehtoisista teoista, niiden seurauksista ja arvoista. Juuri tuo sama kyky mahdollistaa toisaalta sen, että ihminen rakentaa ideologioita, rationalisoi väkivaltaa tai perustelee, miksi moraalinen sääntö ei päde juuri tietyssä tapauksessa. Sanomme väkivaltaista käytöstä usein ”eläimelliseksi”, ikään kuin moraalisten sääntöjen puute tekisi eläimistä valmiita mihin tahansa kauheuteen. Eläinten väkivalta on kuitenkin tilannesidonnaista eivätkä ne yleensä tapa turhaan. Eläimet eivät voi rakentaa kokonaisia järjestelmiä joukkomurhille tai kidutukselle ja fabuloida tarinoita, joilla ne perustelevat tekonsa parhain päin.
Onko siis miksi-kysymysten sallima moraalinen päättely oikeasti sellainen etu kuin haluamme kuvitella? Gregg menee pohdinnoissaan vielä pidemmälle. Ihmisten laumakäyttäytyminen nojaa yhteisiin sääntöihin ja moraaliin. Silti tutkimusten mukaan meillä on taipumusta valita yhteisön johtoon sosiaalisesti dominoivia, mutta epärehellisiä ihmisiä. Tämä on tuskin sattumaa, sillä toksiset ja epärehelliset ihmiset todella vaikuttavat pärjäävän sosiaalisina kiipijöinä rehellisiä ja hyväsydämisiä ihmisiä paremmin. Vaikka tällaisista ihmisistä ei varsinaisesti pidettäisi, niin heitä silti pidetään tutkimusten mukaan pätevämpinä kuin rehellisiä kollegoitaan. Tällaisia ihmisiä usein ilmeisistä puutteistaan huolimatta kunnioitetaan, mikä auttaa heitä saamaan lisää valtaa.
Tähän yhdistyy toinen ihmisyhteisöjen onneton, mutta ymmärrettävä piirre: ihmiset yleensä oletusarvoisesti uskovat, mitä toinen sanoo, vaikka tietävät, että valehtelu on yleistä. Tämä on ymmärrettävää, sillä ilman luottamusta ei olisi yhteistyötä, eikä siten koko inhimillistä yhteiskuntaa. Kun valehtelu palkitaan ja luottamus oletetaan, syntyy kuitenkin itsensä sabotoiva järjestelmä.
Eläimilläkin on normeja, jotka säätelevät lauman käyttäytymistä. Vaikka tällaiset normit ovat kovin yksinkertaisia verrattuna minkään ihmisyhteisön moraaliseen säätelyyn, niin juuri yksinkertaisuus tekee niistä vakaampia ja vähemmän tuhoisia itselleen. Eläimillä ei yksinkertaisesti ole samanlaista kapasiteettia valehteluun, tekopyhyyteen ja kykyyn kutsua julmuutta hyveeksi. Ei niillä toki ole kapasiteettia myöskään rakentaa jättimäisiä yhteisöjä, joissa toisilleen vieraat yksilöt kykenevät tehokkaaseen yhteistyöhön. Koko sivilisaation konsepti on kuitenkin Greggin mielestä hieman yliarvostettu.
Olemme hyvää vauhtia tuhoamassa elinympäristön, josta itse olemme täysin riippuvaisia, ja lopputuloksena saattaa hyvinkin olla oman lajimme tuho. Tästä jos mistä näkee, miksi älykkyys on konseptina ongelmallinen. Me kykenemme kuvittelemaan tulevaisuuden ja myös oman kuolevaisuutemme tavalla, johon eläimet eivät kykene, ja eikä tämä kyky silti saa meitä tekemään parempia päätöksiä. Miksi ei, näyttää johtuvan siitä, että liian kaukainen tulevaisuus on asia, jonka pystymme kyllä ymmärtämään älyllisellä tasolla mutta emme tunnetasolla – ja nimenomaan tunteet ohjaavat toimintaa.
Toisaalta oman kuolemamme pystymme kyllä ymmärtämään, ja se taas aiheuttaa kaikennäköisiä ongelmia. Nietzsche kykeni katsomaan maailmaa ilman lohduttavia tarinoita ja jumalia ja löysi edestään vain tyhjyyden. Gregg käyttää Nietzscheä esimerkkinä siitä, miten inhimillinen älykkyys voi johtaa umpikujaan. Meidän on mahdollista tiedostaa oma olemassaolomme, sen rajallisuus ja koko sivilisaation haavoittuvuus, mutta ei ole sanottua, että siitä seuraa mitään järkevää.
Tämä ristiriita ajattelun ja toiminnan välillä on ihmiselle luontainen tila, ja ehkä juuri siksi homo sapiens on myös ainoa laji, jolla on niin laajasti diagnosoituja mielenterveysongelmia. Eläimet puolestaan eivät kyseenalaista omaa paikkaansa maailmassa, eivätkä tarvitse kosmista oikeutusta olemassaololleen. Me tarvitsemme, ja jos emme löydä sitä, rakennamme sen itse. Usein huonoin seurauksin.
Greggin filosofinen ja kognitiivinen näkökulma on kiinnostava. Ajatus siitä, että älykkyytemme mahdollistaa laajemman näkymän maailmaan kuin muilla eläimillä, mutta samalla irrottaa meidät todellisuudesta tavalla, joka aiheuttaa meille jatkuvia ongelmia, on ihan uskottava.
Olisin kuitenkin tämän lisäksi kaivannut myös evoluutiobiologista näkökulmaa älykkyyden harvinaisuudelle. Aivothan kuluttavat paljon energiaa, ja ihmislapset vaativat muihin eläimiin verrattuna vanhemmiltaan valtavasti resursseja ja aikaa. Evolutiivisesti älykkyys on siis kallis investointi, eikä mitenkään itsestäänselvästi tuo tarpeeksi etua selviytymiseen ja lisääntymiseen. Suurin osa eläimistä pärjää syystäkin paljon vähemmällä.
Mielenkiintoinen kirja, joka tarjoaa paljon yllättäviä näkökulmia.