Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sonja Kosken erinomainen Simpanssi sisällämme sivusi erittäin kiinnostavaa kysymystä, josta oli pakko lukea enemmänkin: ihmiskäyttäytymistä leimaa erikoinen paradoksi, joka on eläinkunnassa hyvin poikkeuksellinen. Koko sivilisaatiomme rakentuu sen varaan, että olemme rauhanomaisesti tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa ja kykenemme yhteistyöhön heidän kanssaan. Eläinkunnassa tämä on kuitenkin harvinaista, sillä laajamittainen yhteistyö onnistuu enimmäkseen vain omien sukulaisten kanssa.
Tämä johtuu siitä, että eläimet, mukaanlukien simpanssit ja useimmat muut lähisukulaisemme, välttelevät laumalleen vieraita yksilöitä ja pahimmassa tapauksessa tappavat ne. Homo sapiens on siten tässä mielessä aivan poikkeuksellisen rauhanomainen ja yhteistyökykyinen laji. Toisaalta jos jokapäiväinen elämämme onkin hyvin rauhallista, meidän sotamme ylittää väkivaltaisuudellaan kaiken muun, mitä eläinkunnalla on tarjota. Tämä paradoksi on ihmisluonnon ytimessä.
Biologisen antropologian professori ja primatologi Richard Wrangham on alallaan merkittävä tutkija, ja The Goodness Paradox on hänen kunnianhimoinen yrityksensä selittää, miksi olemme yhtä aikaa niin poikkeuksellisen rauhanomaisia ja väkivaltaisia.
Kirjan alussa käydään läpi, mitä väkivalta oikeastaan on. Wrangham tekee selkeän eron reaktiivisen eli impulsiivisen ja tunnepohjaisen väkivallan ja proaktiivisen eli suunnitellun ja harkitun väkivallan välillä. Useimmat eläimet (simpanssit mukaan lukien) turvautuvat spontaaniin väkivaltaan, mutta ihmisellä tämä impulsiivisuus on poikkeuksellisen vähäistä. Sen sijaan olemme erikoistuneet kylmän harkittuun, kollektiiviseen väkivaltaan. Tämän kehityssuunnan takana näyttäisi olevan ilmiö nimeltään ”domestikaatiosyndrooma”.
Kun eläin kesyyntyy, joko ihmisen toimesta tai omaehtoisesti, sen piirteet alkavat muuttua verrattuna villiin esi-isäänsä. Kuonosta tulee lyhyempi, kasvoista pyöreämmät, ja hampaat sekä kulmahampaat pienevät. Lurppakorvat, kiertyvä häntä ja laikukas turkki ovat niin ikään merkkejä kesyyntymisestä. Olennaisempaa ovat kuitenkin muutokset käytöksessä. Pentumaiset piirteet, kuten uteliaisuus ja leikkisyys, säilyvät aikuisuuteen saakka, mikä tukee sekä oppimista että sosiaalista yhteistyötä. Ennen kaikkea impulsiivinen aggressio vähenee, mikä tekee käytöksestä joustavampaa ja helpommin muokkautuvaa ympäristön mukaan.
Wrangham pohtii tähän liittyen, voisiko juuri tämä olla se määräävä piirre, joka erotti homo sapiensin neanerthalinihmisestä? Voimme melko varmasti sanoa, että neanderthalinihmiset eivät olleet meitä tyhmempiä, mutta heidän käytöksensä näyttää joka tapauksessa olleen erilaista. He elivät pienemmissä ryhmissä, jotka eivät olleet samassa määrin tekemisissä ulkopuolisten kanssa kuten me. He eivät esimerkiksi näyttäneet käyneen samanlaista pitkän matkan kauppaa. Neandertalilaisilla oli niin ikään massiivisemmat kasvot, suuremmat kulmahampaat ja yleisesti “aikuismaisempi” ulkonäkö.
Ajatus, että nykyihminen oli käynyt läpi kesyyntymisprosessin, mutta neandertalinihmiset eivät, on kiinnostava ajatus, ja että ehkä juuri tämä antoi meille sen ratkaisevan edun: enemmän kykyä solmia laajempia sosiaalisia verkostoja, oppia uutta ja tehdä yhteistyötä vieraiden kanssa.
Wranghamin kirjan keskeinen väite siitä, miten tämä itsekesyyntyminen on tapahtunut, on kuitenkin herättänyt paljon keskustelua. Hän ehdottaa, että reaktiivinen väkivalta väheni lajimme parissa, koska reaktiivisen agressiivisia yksilöitä poistettiin yhteisöistä järjestelmällisesti – toisin sanoen heidät tapettiin. Tätä väitettä tukee ainakin se yksityiskohta, että meikäläiset metsästäjä-keräilijät todellakin eroavat hyvin olennaisesti vaikkapa simpansseista.
Siinä missä simpansseilla ja monilla kädellisillä on laumassaan selkeä alfauros, homo sapiensin parissa tällaista ei esiinny metsästäjä-keräilijöiden parissa lainkaan. Sen sijaan meille tyypillisiä ovat urosten muodostamat liittoumat, jotka harjoittavat järjestelmällistä väkivaltaa. Ihmisille tyypillinen hierarkia ei siis rakentunut enää vahvimman yksilön ympärille, vaan sen tilalle muodostui liittoutumien muodostama ryhmäkuri. Yhteistyötä uhkaavat antisosiaaliset yksilöt poistettiin, ja proaktiivisesta aggressiivisuudesta alkoi tulla yhä enemmän meidän lajillemme ominaisempi tapa toimia. Tällä kehityssuunnalla on ilmeisiä hyviä puolia, mutta tehokas yhteistyö ryhmätasolla mahdollistaa tietysti myös sotien, kansanmurhien ja järjestelmällisen väkivallan äärimmäisen tason.
Voidaanko ihmisen yhteistyötaipumusta selittää pelkästään tällä on oma kysymyksensä; Simpanssi sisällämme -kirjassa esimerkiksi mainitaan varsin kiinnostavalta kuulostava yhteistyölisääntymisen hypoteesi. Silti teloitushypoteesi tuntuu sikäli uskottavalta, että homo sapiens -lajin urokset todella kykenevät hyvin poikkeukselliseen yhteistyöhön, mistä puhutaan muun muassa Lionel Tigerin klassikkokirjassa Men in Groups. Useinhan tätä yhteistyötaipumusta selitetään sillä, että miehet metsästivät menneisyydessä yhdessä, mutta metsästys ei vaadi sellaista liittoutumista, minkä teloitushypoteesi selittäisi.
Niinpä prosessi, joka teki meistä yhteistyökykyisiä ja rauhanomaisia arjessa, loi myös mahdollisuuden sotien ja kansanmurhien kaltaiselle väkivallalle. Tässä kohtaa en voi olla miettimättä erästä erikoista twistiä: vaikka Wrangham ei tätä kirjassaan käsittele, on houkuttelevaa ajatella, että sama liittoutumisen voima, joka suojasi meitä tyranneilta pienissä ryhmissä, mahdollisti myöhemmin myös tyrannimaisen vallan instituutioiden tasolla.
Tämä on kovin kiinnostava avaus. Erityisesti itsedomestikaatio on ajatuksena uskottava, ja sille on helpompi löytää myös fyysisiä todisteita. Teloitushypoteesi on ehkä vaikeammin todistettavissa, mutta selittäisi kyllä meille lajityypillisiä piirteitä. Wranghamin teesi on kiehtova ja ajatuksia herättävä; että hyvyytemme ja pahuutemme ovat saman kolikon kaksi puolta ja juuri yhteistyömme tekee meistä vaarallisia. The Goodness Paradox tuskin yhdellä iskulla ratkaisee ihmisluonnon paradoksia, mutta se tarjoaa kyllä vahvan kehyksen sen pohtimiseen.