Karin Bojs: Euroopan esiäidit : 43 000 vuotta nykyihmisen historiaa

Euroopan esiäidit

Osta kirja itsellesi

(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)

Karin Bojsilta ilmestyi muutamia vuosia sitten erinomainen Homo europaeus : Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia, joka perehtyi eurooppalaisten alkuperään sekä uusimpaan DNA-tutkimukseen. Euroopan esiäidit on Homo europaeukselle henkinen jatko-osa, joka edelleen kysyy mistä oikein tulemme ja mitä voimme oppia menneisyydestämme, mutta hieman eri näkökulmasta.

Kirjan takakansi esittää heti alkajaisiksi suuria kysymyksiä. Olivatko miehet ja naiset tasa-arvoisempia esihistoriallisessa Euroopassa kuin nykyisin? Mikä oli naisten rooli kansojen muuttoliikkeessä ja kulttuurien sekä yhteiskuntien muodostumisessa? Mitä todisteita on siitä, ettei patriarkaatti ollutkaan alkuperäinen – saati luonnon sanelema – asianlaita? Tästä kuvauksesta saattaisi kuvitella, että Euroopan esiäidit päräyttää lukijalle oikein kunnon feministinen historian uudelleentulkinnan, mutta itse kirja osoittautuukin yllättävän toppuuttelevaksi. Ei, edes menneisyydessä ei sijainnut mitään naisten onnelaa, saati sitten matriarkaattia, mutta paljon muuta yllättävää kylläkin.

Yksi Bojsin keskeinen argumentti on, että jaottelu kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen on vanhentunut ja harhaanjohtava. Luokittelu keksittiin alunperin 1820-luvulla kuvaamaan aikakausia niille tyypillisten valmistusmenetelmien mukaan. Ongelma on, että tämä luokittelu syntyi kauan ennen kuin nykyaikaisia luonnontieteellisiä metodeja ja iänmääritteymenetelmiä oli keksitty. Toisin sanoen, jako perustuu hyvin rajalliseen osaan muinaisten ihmisten käyttämästä teknologiasta.

Kivityökalujen osuus ihmisten varusteissa muodosti arviolta vain 5–15 prosenttia, ja muutoin käytettiin puuta ja erilaisia kuituja, joista punottiin tarve-esineitä ja valmistettiin kankaita. Historiankirjoituksen on ollut helppo keskittyä jälkeen jääneisiin kivityökaluihin ja unohtaa katoavien materiaalien, sekä niiden valmistajien merkitys menneisyyden yhteiskunnille.

Suurin ongelma on kuitenkin se, että vanha kolmiperiodimalli ei ota huomioon ihmisiä. Nykyään tiedetään, että Eurooppa asutettiin kolmessa vaiheessa, ja näihin vaiheisiin kuuluneet ihmiset erosivat geneettisesti toisistaan huomattavasti. Tiedetään myös, että nämä asutusvaiheet eivät olleet mitään rauhanomaisia siirtymiä, vaan uusien tulokkaiden saapuessa edellinen väestö koki väestöromahduksen, luultavasti enimmäkseen uusien tautien vuoksi, mutta myös väkivalta näyttää kuuluneen yhtälöön. Siten Bojs ehdottaa uutta luokittelua: “metsästäjien, kalastajien ja keräilijöiden kausi”, “Vanhan Euroopan maanviljelijät” ja “indoeurooppalainen aika”.

Tämäkään luokittelu ei toki ole näin yksinkertainen. Eri vaellusaallot limittyivät ja sekoittuivat toisiinsa. Olennaista kuitenkin on, että tämä kulttuurien ja kansojen sekoittuminen tapahtui epätasaisesti, isillä ja äideillä saattoi usein olla erilaiset taustat samassa kulttuurissa. Bojs nostaa esimerkiksi nuorakeraamikot, kulttuurin jossa saviastoita koristeltiin nuoralla painamalla. Onko kuitenkaan järkeä määrittää kulttuuria tällä tavalla? Saviruukkujen valmistaminen on ollut kautta maailman yleensä naisten työtä, mutta dna-tutkimukset osoittavat, että nuorakeraamikot olivat geneettinen sekoitus jossa äidit olivat peräisin tietyltä alueelta, kun taas isät, jotka eivät luultavasti olleet lainkaan tekemisissä keramiikan kanssa, tulivatkin jostain ihan muualta. Ja kieliteteen ja dna-tutkimuksen mukaan juuri isät määrittivät uuden kulttuurin ja päättivät mitä kieltä puhuttiin, Bojs kirjoittaa.

Kun puhutaan historian vaellusaaltojen kuvioista, on siten tärkeää ymmärtää, että nämä kuviot ovat monesti poikenneet miehillä ja naisilla. Erityisen kiinnostavaksi asiat muuttuivat indoeurooppalaisten saavuttua Eurooppaan
noin 5000 vuotta sitten. Näiltä ihmisistä periytyy leijonanosa nykyeurooppalaisten perimästä, ja myös indoeurooppalaiset kielet ovat heidän peruaan. Indoeurooppalainen siirtolaisaalto koostui enimmäkseen miehistä, jotka lisääntyivät paikallisten naisten kanssa. Vaikka jo edeltäneet eurooppalaiset yhteisöt olivat miesten hallitsemia, vasta indoeurooppalaiset toivat mukanaan kulttuurin, jota nykyään kutsuttaisiin patriarkaatiksi. Yhteiskunta jossa miehillä ja etenkin vanhemmilla miehillä on rutkasti valtaa, ja jota ylläpidetään laajamittaisella ja järjestäytyneellä miesverkostolla. Tämä näkyi myös uskonnossa ja naisten siirtymisessä miehen sukuun.

Bojs syventyy dna-tutkimuksiin ja kielitieteellisiin tuloksiin, joiden avulla voidaan päätellä paljon miten tämä aroheimojen vaellus eteni ja minkälaisia yhteneväisyyksiä erilaisilla indoeurooppalaisilla heimoilla ja myöhemmillä eurooppalaisilla kulttuureilla oli. Maanviljelijäyhteisöt onnistuivat kuitenkin sinnittelemään jonkin aikaa indoeurooppalaisten valloituksen paineessa, ja dna-analyysien mukaan Kreetan minolainen kulttuuri oli viimeinen jäänne tästä Euroopan vanhasta maanviljelykulttuurista: heillä ei ollut lainkaan yhteisiä geenejä indoeurooppalaisten kanssa.

Mielenkiintoista kyllä, minolainen taide antaa ymmärtää, että minolaiset palvoivat jumalattaria enemmän kuin miespuolisia jumalia. Naisten rooli ylipäätään vaikuttaa olleen vähemmän rajoitettu kuin indoeurooppalaisissa kulttuureissa, vaikka varsinaisesta tasa-arvosta varmasti ei voitaisikaan puhua. Miten pitkälle meneviä päätelmiä voidaan tehdä pelkästään kuolleen kulttuurin taiteen pohjalta on kuitenkin hyvä kysymys. Minolainen kulttuuri joka tapauksessa heikkeni kohtalokkaasti 3600 vuotta sitten Theran tulivuodenpurkauksen yhteydessä, jonka jälkeen siitä tuli helppo uhri mykeneläisten, eli indoeurooppalaisen kansan, valloitukselle. Näin Theran tulivuorenpurkaus raivasi tieltään Euroopan viimeisen maanviljelijäsivilisaation pois yhdellä suurella rysäyksellä.

Entäpä suomalais-ugrilaiset kansat sitten, mehän olemme poikkeus nyky-Euroopassa koska emme puhu indoeurooppalaista kieltä. Tähänkin Bojs lyhyesti perehtyy. Naispuoleisten jumalattarien merkitys vaikuttaa meilläkin olleen suurempi kuin indoeurooppalaisilla kansoilla, tosin tästä ei voi vielä vetää suoria johtopäätöksiä siihen miten merkittävä rooli oikeilla naisilla oli näissä muinaisissa yhteiskunnissa, Bojs huomauttaa.

Ottaen huomioon miten valtavasti kirjassa referoidaan erilaisia tieteellisiä kokeita, kirja on hämmästyttävän mukaansa tempaava ja selkeästi kirjoitettu. Ihan viime vuosina ollaan saatu paljon uutta tietoa, ja vaikka on paljon mitä emme vielä tiedä, niin Euroopan esiäidit antaa hyvän alustuksen sille missä ollaan tässä vaiheessa menossa. Naisten kohtalona on usein ollut jäädä sivuutetuksi, mutta se ei tarkoita sitä etteikö naisten käytännön merkitys menneisyyden yhteiskunnissa olisi ollut suuri. Naiset kutoivat, tekivät keramiikkaa, jauhoivat viljaa ja panivat olutta, ja luultavasti juuri heillä oli osasensa koirien kesyttämisessä. Mielenkiintoinen kirja kannattaa ottaa lukulistalle mikäli historia kiinnostaa aiheena ollenkaan.

Titta Lindström

Titta Lindström on graafinen suunnittelija ja kuvittaja, joka haluaa sarjakuvien valloittavan maailman. Siinä sivussa tulee luettua myös kaikenlaista muuta kirjallisuutta, josta tietokirjallisuus erityisesti herättää uteliaisuuden: voi kun olisikin mahdollista tietää kaikesta kaikki! Kaikki vinkit »

Tilaa Kirjavinkit sähköpostiisi

Haluatko saada edellisen viikon kirjavinkit suoraan sähköpostiisi joka maanantai? Tilaa uutiskirjeemme tästä ja liity listan 1 301 tilaajan joukkoon! Jos haluat tietoa uusista vinkeistä nopeammin, tilaa Telegram-kanavamme!

Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa. Kirjavinkit.fi:n rekisteriseloste.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...