Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Osta kirja itsellesi

Matkalla ajan ja mielen kerroksiin

Jostain syystä olen aina suhtautunut hieman skeptisesti Joel Haahtelaan. Pidin kyllä, paljonkin, hänen Finlandia-ehdokkaanakin olleesta teoksestaan Katoamispiste (2010), mutta Perhoskerääjää (2006) en tainnut edes lukea loppuun. Juuri julkaistussa yhdeksännessä romaanissaan Haahtela jatkaa tuttua linjaansa. Myös Tähtikirkas, lumivalkea -teoksessa ovat keskiössä mielen kerrostumat, muistot ja pyrkimys sanallistaa se, mikä yleensä pakenee sanojen ulkopuolelle. Ennakkoluuloistani huolimatta päätin antaa teokselle mahdollisuuden – ja se kannatti.

Kyseessä on päiväkirjaromaani, joka jakautuu usealla vuodelle. Ensimmäinen osa tapahtuu Pariisissa vuonna 1889, kun suomalainen nuori mies on uuden elämän kynnyksellä. Mies on paennut Suomesta skandaalin käry kantapäillään ja aloittaa setänsä suojeluksessa uuden elämän silloisessa metropolissa. Purkaakseen tuntojaan mies alkaa kirjoittaa päiväkirjaa hänelle, Klaralle, joka on nuoruuden rakastettu ja jonka traaginen menettäminen leimaa kaikkea miehen myöhempää toimintaa.

Mies aloittaa työt aikansa moderneimmassa laitoksessa eli lennätintoimistossa ja etenee myöhemmin sanomalehden kirjeenvaihtajaksi. Päiväkirjat tarjoavatkin mielenkiintoisen matkan Euroopan historiaan ja menneeseen maailmaan. Vuonna 1889 päästään seuraamaan Pariisin maailmannäyttelyä, vuodet 1913-14 Berliinissä ennakoivat ensimmäistä maailmansotaa ja tarjoavat ooppiuminkatkuisia tunnelmia, vuonna 1923 ollaan matkalla Kauko-Idässä ja viimeiset merkinnät ovat saksalaisesta mielisairaalasta vuodelta 1936, kun kansallissosialistit ovat jo vallassa ja Eurooppa on luisumassa kohti uutta sotaa.

Haahtelan kieli on kuulasta ja selkeää ja onnistuu välittämään miehen vaihtelevat mielialat hyvin. Yksittäiset ja eri vuosikymmenille päivätyt kirjat tarjoavat lähinnä vain fragmentteja miehen elämästä ja paljon jää auki. Toisaalta sellainenhan on ihmisen mielikin: monikerroksinen, fragmentaarinen ja usein vaikeasti tulkittavissa. Tehdessään matkaansa Euroopan läpi ja kauemmaskin mies kuitenkin tekee matkaa lähinnä omaan itseensä ja toisaalta pakenee menneisyyttä, josta ei kuitenkaan voi täysin päästä irti. Välillä Klara unohtuu, mutta palaa taas takaisin ja vetää miehen mielensä syövereihin.

Teoksen järkyttävin yllätys koetaan sen lopussa, kun miehen jälkeläinen kirjoittaa ajatuksiaan päiväkirjoista, jotka ovat sattumalta saavuttaneet hänet. Pojanpojanpoika kirjoittaa kirjat puhtaiksi ja tekee matkan esi-isänsä jäljille Saksaan. Samalla tarinan ympyrä sulkeutuu, ja lukija joutuu pohtimaan sitä, onko mahdollista, että kannamme sisällämme esi-isiemme kipuja, vaikka emme niitä varsinaisesti tuntisikaan. Tähtikirkas, lumivalkea onnistuu välittämään nykylukijalle viime vuosisadan tuntoja ja toisaalta muistuttaa myös niistä kauheuksista, joita aika sisälleen kätki. Samalla lukijalle tarjotaan psykologinen katsaus ihmismieleen ja sen toimintaan. En yllättyisi, jos Haahtelan nimi löytyisi jälleen Finlandia-ehdokkaiden listalta.

Heidi V.

Kieleen ja kirjallisuuteen intohimolla suhtautuva Heidi Viherjuuri asuu ja työskentelee tällä hetkellä Saksassa. Innostuu tulevaisuuden klassikoista ja novelleista ja pitää kielitajuaan yllä lukemalla uutta kotimaista proosaa. Kaikki vinkit »

Kommentti

  1. Pakko kommentoida, vaikka lukeminen on vielä kesken. Olen aivan myyty. Ehdottomasti yksi F-ehdokkaistani. Yhtään lausetta ei voi jättää lukematta, vaan heti on otettava takapakkia, jos meinaa ajatus karata muualle. Suosittelen lämpimästi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.