Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Luen itseni pois tästä maailmasta.”
Kulttikirjailija on tämä lääketieteen lisensiaatti Joel Haahtela, s. 1972 – mitä tuo käsite nyt sitten sisältääkin. Minulle termi tarkoittaa laatua ja pientä vannoutuneen vankkaa ihailijapiiriä. Helppo ymmärtää heitä jo yhden pienoisromaanin lukemisen jälkeen: tämä on omaa lajiaan – vetäytyvää, rehvastelematonta, herkkää ja liikuttavaa kieltä. Pitkälti Heikki Turusen vastakohtaa.
Näkyy täällä Kirjavinkeissäkin olevan oma kannattajien joukko: peräti yksitoista Haahtelan kirjaa on ”käännetty” ja selvitelty tänne kirja-arvioina. Ihastelijoina ovat olleet näemmä Katjasta, ”taiteellisen kaunista”, ”herkkää”, Kiniin, ”kieli ihanaa, herkullista”, ja Heidiin, ”kieli kuulasta ja selkeää”, Seijasta, ”taitoa maalata muutamilla virkkeillä”, ”olen Haahtela-fani”, Saraan, ”kirjassa on rauha”, ja vielä kerran Seijaan ja Haahtelan uusimpaan Yö Whistlerin maalauksessa, ”Ihailen Haahtelan kirjoitustyyliä”.
Maailmankirjallisuutta. Ainakin siinä mielessä, ettei ensimmäisenä tule mieleen Suomi kirjaa lukiessa.
Luen Elena-romaania vuodelta 2003, sen arviointia ei täällä näy.
Yksinäinen mies löytää puiston penkillä kastanjapuun alla istuessaan ohikulkevan naisen, jolle alkaa veistellä elämää – tehdä mieleistään naista. Tunkeutumatta naisen tielle, syrjässä pysyen seuraa häntä päivittäin. Pala palalta tieto karttuu ja täsmentyy. Oikea nimikin löytyy, kun nainen unohtaa lukemansa kirjan, Dostojevskin Idiootin, torinlaidan portaille. Löytyy Elenan kotitalo, ja moottoripyörällä ilmestyvä poika ja kaukainen saari, jonne mies Elenan perässä matkustaa…
Tiheätunnelmainen, silti levollinen, etten sanoisi lokoisa kertomus ihmisen sisältä. Camusmaista orpoutta, toki elämänmyönteisempää.
”En vanhene, en tunne kärsimystä. Minun yksinäisyyteni on kuin tuon puun yksinäisyyttä, hiljaista ja vakavaa.”