Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Me synnyimme mielikuviemme myötä, ne olivat kirous ja lahja, ne tekivät meistä sen mitä olimme.
Joel Haahtelan 15. romaanissa Marijan rakkaus päähenkilö matkustaa Helsingistä Italian Triesteen, jonka hän tietää olleen ihailemansa kirjailija Claudio Magris’n kotikaupunki. Siellä San Marco -kahvilassa Magris kirjoitti teoksiaan. Triestessä olivat vierailleet myös James Joyce ja Franz Kafka. Minäkertoja on kirjailija, Triestessä suurten kirjailijoiden jalanjäljissä hän toivoo saavansa tuoreen alun uuteen romaaniinsa. Mutta tapahtuukin päinvastoin, kirjallisuuden aaveiden painolasti ikään kuin estää kirjoittamasta. Kirjailija ei saa aikaan sivuakaan tekstiä, joten hän päättää vaihtaa maisemaa ja matkustaa yöjunalla Roomaan. Asemalaiturilla hän huomaa tutun:
Tunnistin naisen jo kaukaa. Emme olleet nähneet toisiamme kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Hän seisoi Triesten asemalaiturilla ja odotti yöjunaa.
Nainen on serbialainen Marija, johon hän oli rakastunut Prahassa 25 vuotta sitten. Yhdessä he olivat viettäneet muutamat, ikimuistoiset viikot, sitten Marija oli äkisti kadonnut. Yhteystietojaan jättämättä! Mies ei ollut tavannut häntä sen jälkeen. Mielestä Marija ja rakkaus häneen eivät hävinneet, Praha ei unohtanut. Nyt tämä Marija oli menossa samalla yöjunalla Roomaan. Sinne Marija oli kutsuttu taideasiantuntijana arvioimaan vanhaa maalausta. Vanhat maalaukset ja kuvataide yleensäkin kiinnostavat myös kertojaa.
Rooman kaupunki, sen historialliset kohteet tulevat kerrotuiksi, kun kertoja ja Marija tutustuvat niihin. Niin myös Firenzen, jonne pari matkustaa. Myös Prahan kaupunki, josta koko Marija-tarina alkoi. Muitakin paikkoja vilahtelee. Marija kertoo tarinoita lapsuuden Belgradista, isästään, Paolo-sedästään ja Milka tädistään. Kertoja muistelee suunnittelemistaan matkoista Albaniaan, Ararat-vuorille, Siperian-junaan, Kreikkaan. Kertojan isä ja äiti tapasivat toisensa Leningradissa, asuivat Karjalohjalla. En voi välttyä ajatuksesta, että vähempikin määrä paikkoja olisi saattanut riittää. Useisiin paikkoihin liittyy viittaus siellä eläneisiin tai siellä vaikuttaneisiin taitelijoihin, filosofeihin tai tiedemiehiin, kuten Roomassa Doria Pamphiljin taidemuseo ja siellä taidehistorian tunnetuimpien Tizianin ja Rafaelin työt. Henkilöidenkin suhteen vähempi määrä olisi saattanut riittää.
Minäkertojan ja Marijan neljännesvuosisadan takainen rakkaus herää uudelleen henkiin. Yhdessä on hyvä olla. Takaumissa palataan niin yhteiseen aikaan Prahassa kuin minäkertojan suhteeseen vanhempiinsa, erityisesti isäänsä. Tulevaisuudestakin puhutaan. Marija voisi viedä kirjailijan Belgradiin, ja kirjailija asuisi Marijan luona, saisi siellä kirjansa valmiiksi. Yhdessä he kävisivät ehkä Sarajevossakin. Kirjailija puolestaan suunnittelee, että hän voisi tuoda Marijan Suomeen, isänsä taloon, lämmittäisi saunan ja eläisi Marijan kanssa tavallista elämää. Miten lopulta käy, jää lukijan arvailtavaksi.
Romaani päättyy samoin kuin oli alkanut. Ensimmäisenä Rooman aamuna kirjailija kertoi, että oli keksinyt aloituslauseen. Marija sanoi tietävänsä tuon lauseen. Kumpikin kirjoitti lauseet lapulle, ne vaihdettiin. Kirjailija avaa nyt Marijan kirjoittaman lapun, siinä on samat lauseet, jotka hänkin oli keksinyt.
Marijan rakkauden lukeminen on kuin tapaisi vanhan hyvän tutun, jolla on aina jotain uutta, merkityksellistä ja ajatuksiin jäävää sanottavaa. Kaikissa Haahtelan romaaneissa samaa ja tuttua on runollinen, kirkas, niukka ja aforistinen kieli. Sitä on nautinto lukea.
Näkökulma vai olisiko parempi sanoa pohtimiskulma on minäkertojan (vain yksi romaani taitaa olla kaikkitietävän kertojan näkökulmasta). Yksinäinen minäkertojamies matkustaa jonnekin. Etsii jotain – rakkautta, itseään, merkitystä elämälle. Muistelee aikaisempaa, on kuin olisi jatkuvassa eri maailmoja kevyesti erottavassa välitilassa. Kuin Marijan rakkauden kertoja muistellessaan kuollutta isäänsä: ”Monena yönä olin varma, että isä oli vierelläni ja katseli taivasta kanssani. Maailmojen välissä oli vain ohuen ohut verho.”
Tuttua on myös lukuisat viittaukset filosofeihin, tieteentekijöihin ja taiteilijoihin erityisesti kuvataiteessa, elokuva-alalla ja musiikissa. Tuttua viittaukset ihmistä suurempaan tasoon, maailmaan sanojen takana, maailmaan, jossa taiteen merkitys korostuu ”Taide alkoi siitä, mihin ajattelu loppui, ja ihminen seisoi sen edessä sanattomana.” Siinä tasossa korostuu myös henkisyys ja hengellisyys. Marijan rakkaudessa Haahtela puhuu Jumalasta Jumalana – ilman että julistaisi tai peräti opettaisi oppia Jumalasta.
Haahtelan romaaneja voi lukea nopeasti – jos niin haluaa. Mutta mielestäni olisi parempi lukea ajan kanssa. Silloin olisi mahdollista jäädä tunnustelemaan, mitä jokin näennäisen helppo lause sisäänsä kätkee ja miten sen itse ymmärtää. Vaikkapa tämä: ”…Ilman isän kaltaisia juoppoja rukoilijoita meidän ymmärryksemme itsestämme ja toisistamme olisi pahasti vajavaista. Ja ihmisiä vaivasi kummallinen ja valheellinen paranemisen pakko, josta luopuminen on aidomman elämän alku.” Tai: ”Yhtäkkiä rakastin noita esineitä, niiden konkreettisuutta, sitä miten ne olivat, riippumatta häilyvistä ajatuksistani.”
Minäkertoja ja Marija pohtivat Noli me tangere -maalauksen äärellä, kuka sen tekijä mahtoi olla, olisiko siinä vain kopioitu Duccion Maestan paneelia. Oliko tekijällä edes merkitystä, sillä sienalaisen Duccion aikaan 1200-luvun lopussa yksilön omistusoikeus oli erilaista kuin nykyisin, silloin:
[I]hminen oli monikko, mutta viimeiset viisisataa vuotta länsimainen filosofia ja humanismi olivat syöttäneet ihmiskunnalle yksilön korkeaveisua, missä todennäköisesti piili modernin ahdistuksen perimmäinen syy. Siis pakonomainen ja hysteerinen tarve rakentaa jokaiselle oma identiteetti, joka tekisi ainutlaatuisen.
Siinäpä jotain nykyajan ”minä haluan” ja ”tuunaa paras versio itsestäsi”-asenteiden kyllästämälle ihmiskunnalle!
Suosittelenko? Ilman muuta! Parin vuoden päästä odotan innolla uutta Haahtelan romaania.