Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Hengittämisen taito

Osta kirja itsellesi

(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)

Heti alkuun tunnustan, että olen Joel Haahtela -fani. Elenan (Otava 2003) luin hänen kirjoistaan ensimmäisenä 2006 ja jäin samoin tein koukkuun. Haahtelat on sen jälkeen tullut luettua. Ihailen hänen taitoaan sanoa niin vähillä sanoilla niin paljon. Taitoa maalata muutamilla virkkeillä lukijan silmien eteen tarinan tapahtumat ja maisemat. Taitoa kertoa sormea heristämättä elämän perusarvoista ja hyveistä, joita kohti ihmisen olisi hyvä pyrkiä. Taitoa puhua pyhyydestä siitä saarnaamatta. 

Joulukuussa 2021 Joel Haahtela vihittiin Uspenskin katedraalissa diakoniksi, joka on ortodoksisessa kirkossa pappeuden ensimmäinen porras. 

Haahtelan kolme viimeisintä teosta muodostavat trilogian: Adelen kysymys (Otava 2019), Hengittämisen taito ja Jaakobin portaat (Otava 2022). 

Hengittämisen taidon päänäyttämö on pieni, syrjäisellä kreikkalaisella saarella sijaitseva ortodoksinen luostari. Ortodoksinen usko, itseä suuremman voiman etsintä, pyhyyden kokemus, luonnon kauneus ja harmonia ovat tarinan taustavärit. Miten paljon Haahtelan oma matka – kääntyminen ortodoksiksi ja jatkaminen ortodoksisen pappeuden ensimmäiselle portaalle – lienee vaikuttanut siihen, että kirjan päänäyttämöksi valikoitui juuri ortodoksinen luostari? 

Minä-kertoja Konstantinoksen vanhemmat erosivat, isä jätti perheensä ja matkusti takaisin kotimaahansa, kun Konstantinos oli juuri täyttänyt kymmenen. 

”Minä odotin pitkään, että isä olisi palannut, mutta ei hän palannut. En kuullut hänestä yhtä puhelinsoittoa lukuun ottamatta enää mitään.”

Isä ei tullut silloinkaan, kun Konstantinos sairastui vakavasti ja joutui olemaan yksin sairaalassa. Konstantinos ja isä puhuivat keskenään kreikkaa. Unohtuneen kielitaidon Konstantinos palauttaa opiskelemalla kreikkaa äidiltään salaa. 

Konstantinos päättää pitää lääketieteen opinnoistaan taukoa ja lähteä Kreikkaan etsimään isäänsä. Setävainaan vaimo Eleni asuu Thessalonikissa. Häneltä Konstantinos saa tietää isän nykyisen elinpaikan, luostarin Thásoksen edustalla olevassa pienessä saaressa. Isä on munkki, kuuluu luostarin pieneen veljestöön.  

Konstantinos matkustaa saarelle, tapaa isänsä. Lupa saarelle jäämiseen pyydetään vanhukselta, isä Makariokselta. Konstantinos tuntee vanhuksen läsnäolon niin voimakkaasti, että kyyneleet alkavat vieriä.

”Vanhus ei sano mitään, ja silti minusta tuntuu kuin hän sanoisi …ei niin kuin tavallisesti puhutaan, vaan suoraan sydämeen.”

Toisaalla Konstantinos kuvaa vanhusta näin:

Minä ajattelen, että vanhus osasi hengittää oikein. Maailma ei kimmonnut hänestä takasin, vaan virtasi hänen lävitseen ja tuli ulos parempana. Hän hengitti sisään murheita ja hengitti ulos lohtua.”    

Päivät kuluvat hiljaisen saaren arjessa, toistuvissa palvelus- ja rukousrutiineissa, yksinkertaisessa  ruumiillisessa työssä. Työ on raskasta, mutta ihmisen ei kenties pidäkään päästä helpolla, koska silloin paha saa luvan toimia. Näin muistaa Konstantinos isä Theodoroksen sanoneen. Aikaa on myös yhteisille hetkille isän kanssa, Konstantinos pääsee lähemmäksi isäänsä. Viha isää kohtaan lievenee ja hän alkaa tuntea, että saari on vienyt vihan pois. 

Isä nousee penkiltä, mutta minä tartun häntä kädestä, en anna vielä lähteä. Tiedän, että minussa ei ole vanhuksen voimaa, enkä vielä ymmärrä hänen sanojensa suuruutta, mutta yritän silti. ’Isä, annatko sinä minulle anteeksi?’”

Se on todella koskettava kohta. Se myös pysäyttää lukijan ajattelemaan, miten päin tämä menikään. Eikö anteeksipyynnön olisi pitänyt tapahtua toisin päin, isähän teki väärin, kun jätti pojan? 

Anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen ovat tarinan keskeisiä teemoja. Anteeksi olisi pyydettävä myös heiltä, jotka ovat pahaa tehneet ja joita ei itse olisi tietoisesti loukannut. Niin kuin ohjaajavanhus, hän oli pyytänyt Konstantinokselta anteeksi ennen kuolemaansa. 

Hengittämisen taito kuvaa hienosti, miten elämä on kaiken aikaa sekä – että.  Me ihmiset olemme sekä fyysisiä että henkisiä. Elämme fyysisessä maailmassa fyysisine tarpeinemme, tunteinemme ja vietteinemme. Samanaikaisesti meillä on tieto tai ehkä vain heiveröinen aavistus itseämme suuremman ja pyhän olemassaolosta. Jotkut elävät etsien, jotkut omistautuen tälle itseä suuremmalle. Niin teki tarinan luostariveljestö.  

Tarina päättyy fyysiseen. Konstantinos palaa luostarisaaresta, Eleni ja hän aterioivat Elenin kodissa. Konstantinos laittaa soittimeen Melina Merkourin levyn, nostaa neulan paikalleen ja musiikki täyttää talon.

”Eleni pysähtyy keskelle huonetta, ja minä ojennan käteni, alamme tanssia. Tunnen hänen vartalonsa, olkaani vasten painuvan posken, pehmeät hiukset. Jos elämä kuitenkin yrittää korjata sen mikä on mennyt rikki? Ja jos maailmassa on aloittamiseen sopiva paikka, sen täytyy olla tässä huoneessa, jonka ikkunasta näkyy keväinen meri.”

Vaikka kirja on uskonnollissävytteinen, lukijalta se ei uskonnollisuutta vaadi, sopii mielestäni erinomaisesti ei-uskonnollisellekin. Kirjan viipyilevä tunnelma, kauniit ja yksinkertaiset luontokuvaukset ovat kuin lepopaikka kiireiselle ja kireälle mielelle.  Päähenkilön vihan lientyminen ja anteeksi antaminen luo toivoa. 

Tilaa Kirjavinkit sähköpostiisi

Haluatko saada edellisen viikon kirjavinkit suoraan sähköpostiisi joka maanantai? Tilaa uutiskirjeemme tästä ja liity listan 1 084 tilaajan joukkoon!

Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa. Kirjavinkit.fi:n rekisteriseloste.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...