Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Paula Hawkins tuli lukijoille tutuksi erinomaisella jännitysromaanillaan Nainen junassa; nyt hän on uudessa kirjassaan tarttunut mielenkiintoiseen aiheeseen eli kuvataiteen ja taiteilijoiden maailmaan. Tapahtumien keskiössä on taidekuraattori James Becker, joka on järjestämässä näyttelyä edesmenneen Vanessa Chapmanin teoksista. Yhtäkkiä galleriassa huomataan, että eräässä Vanessan installaatiossa oleva luu onkin kuulunut ihmiselle! Asian selvittely-yritykset johdattavat Beckerin skotlantilaisen Erisin saarelle, jossa Vanessan läheinen ystävä, lääkäri Grace, asuu yksin ja vaalii lähes mustasukkaisesti ystävättärensä muistoa ja teoksia. Gracen menneisyydessä on lisää luurankoja, joiden kanssa Becker joutuu pian tekemisiin, halusipa sitä tai ei.
Samaan aikaan tämän pääjuonen kanssa lukija pääsee kurkistamaan Beckerin avioliittoon ja pian syntyvään lapseen, joiden suhteen kaikki ei myöskään suju ilman mutkia.
Olen kuullut tätä kirjaa kritisoitavan siitä, että tapahtumat lähtevät liikkeelle kovin hitaasti ja siten kestää kauan, ennen kuin varsinaiset tapahtumat alkavat. Tähän näkemykseen en kuitenkaan voi yhtyä, sillä minusta kirjan alkupuolella olevat juonenkäänteet pohjustavat hyvin taitavasti kirjoitetulla tavalla niitä jännittäviä tapahtumia, joihin romaani aikanaan päättyy. Tunnelma on tiheä, ja pienetkin sattumukset ennustavat mielenkiintoisella tavalla tätä loppuhuipennusta.
Henkilöt ovat myös hyvin kuvattuja. Becker on jollain tavalla nuoren ja ihmissuhteissaan kokemattoman oloinen. Taiteilija Vanessa tulee kuvatuksi lähinnä epäsuoran kerronnan kautta, kun Grace kertoo hänestä Beckerille ja miettii häntä itsekseen. Lisäksi kirjassa on joitakin Vanessaa kuvaavia takaumia ja runsaasti hänen päiväkirjamerkintöjään; nämä kaikki tekijät yhdessä luovat hänestä elävän ja välillä melko karunkin kuvan. Entä sitten Grace, jota voidaan pitää Beckerin kanssa romaanin päähenkilönä? Hän elää paljolti muistoissaan, eikä häntäkään ole kerronnan edetessä juuri idealisoitu. Grace on yksinäinen ja lähes katkeroitunut, sillä hän kokee menettäneensä aivan liikaa Vanessan kuoltua syöpään:
Mitä iloja Gracella on enää jäljellä? Hän voi uida kylmässä meressä ja kävellä saarella, mutta rannalla hän on yksin ja metsässä peloissaan.
Erikseen täytyy vielä kiitellä Oona Nyströmin taitavaa suomennosta; uskoisin, että se antaa oikeutta Hawkinsin tiivistunnelmaiselle kielelle. Vain yhdessä kohtaa olin peräti ihmeissäni: Gracen repliikissä oli aivan outo ja jotenkin kerronnan tyyliin sopimaton ilmaus: ”Lahti on suurimman osan aikaa aivan pläkä.” Täytyi ihan etsiä netistä, mitä tuo sana tarkoitti, ja kyseessähän oli tietysti tyyntä tarkoittava puhekielen termi. En nyt sitten tiedä, miten asia oli ilmaistu alkukielellä, mutta eipä kirjan tyylikäs kokonaisuus yhteen pläkään kaatunut.
