Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sophie selvittelee perintöään. Hän haluaa myydä lapsuudenkotinsa ja palata kotiin Berliiniin omaan elämäänsä. Lapsuudenkoti on rapistunut talo, vanha rantahotelli, ja kaipaa kunnostusta. Idea: etsiä vapaaehtoisia työhön asuntoa ja ruokaa vastaan. Kunhan osaavat korjata taloa oikeasti.
Kolme ilmoittautuu: juhlamekkoinen nainen, maalari, joka maalaa enimmäkseen tauluja nykyään ja aina vesiaiheita (menepäs ehdottamaan kuvaa puutarhasta, jota kuuro naapuri on koko ajan hoitanut) sekä rakennustaitoinen perinteisten menetelmien ja munatemperan puolesta puhuja, joka nyt vain on… niin, vapaalla. Ja tahtoo ja tarvitsee tekemistä.
Sophie valmistaa salaatteja iltapalaksi, vaikka kylässä on pizzeriakin. Mitähän Villa Merituulen kunnostamisesta oikein tulee? Mitä muuta vapaaehtoiset tahtovat kuin lisää proteiinia?
Sophie miettii, mitä kaikkea hänen äitiinsä oikein liittyi.
Sophie sulattelee kuulemaansa. Puhuuko Alma todella äidistä?
Äidistä, joka vahti Sophieta kuin haukka, seurasi hänen jokaista askeltaan. Äidistä, joika ei ollut koskaan rohjennut eikä koskaan voittanut?”Ethän nyt vain pistä omiasi?” kysyy Lovisa tuodessaan pöytään lämpimiä kanelipullia.
”En tosiaankaan.”
”Mitä sitten tapahtui?”
”Mona lähti aikuisena Saksaan, ja Margareta sairastui. Silloin aamiaismajoituspaikka oli huonossa jamassa. Ymmärrän hyvin, että Mona päätti lopettaa koko yrityksen, kun palasi tänne sinun ja Lennartin kanssa.”
Sophien suu on rutikuiva. Laukussa oleva valokuva välähtää verkkokalvoilla. Bar Vogler Berliinissä.
”Palasiko hän Ruotsiin minun ja isän kanssa? Olenko minä siis syntynyt Saksassa?” Sophie kuiskaa.
Naapurissa asuu Ella, joka on hoitanut puutarhaa myös koko sen ajan, kun talo on ollut tyhjillään. Hän miettii, pitäisikö hänen kertoa Sophielle, mitä tietää. Onko tämä onnellisempi tietämättömänä vai jos saa salaisuuden selville?
Kannattaako koko hotelliprojekti ylimalkaan? Ja mitä kaikkea tuleekaan kuntoon siinä sivussa.
