Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ihmislapsi ei ole syntyessään valmis, ja toisin kuin kauan ajateltiin, eivät ole eläimetkään. Monet taidot, tavat ja jopa paikalliset perinteet välittyvät eläimillä nimenomaan oppimalla, ja näin ajatellen kulttuuri ei suinkaan ole mikään ihmisten yksinoikeus.
Kirjassaan Becoming Wild ekologi Carl Safina jalkautuu tutkijoiden pariin ja pääsee tarkastelemaan kaskelotteja, arapapukaijoja ja simpansseja lähietäisyydellä luonnollisessa ympäristössään. Näiden kolmen eläimen kautta käsitellään sosiaalisille eläimille olennaisia ydinteemoja kuten perhettä ja identiteettiä, konfliktinratkaisua – ja yllättävää kyllä – kauneutta. Arapapukaijat tunnetaan komeasta ulkonäöstään, mutta Safinan pohdinnat kauneuden eduista menevät pintaa syvemmälle.
Seksuaalivalinta on tunnettu evoluution mekanismi, mutta Safina ehdottaa, että se ei tuota vain ulkoisia koristeita, vaan myös persoonallisuuden, temperamentin ja kognitiivisten taipumusten vaihtelua yksilöiden välillä. Tästä seuraa jotain tärkeää: jos yksilöillä on aidosti erilaisia persoonallisuuksia, myös valinnat monimutkaistuvat. Ei valita vain kauneinta kumppania, vaan sellainen, jonka persoona miellyttää, joka käyttäytymisen perusteella kuuluu samaan sosiaaliseen ryhmään.
Safinan esittämä kysymys on looginen, mutta yllättävän vähän käsitelty; onko mahdollista, että tällaiset kulttuuriset erot puolestaan johtavat niin suuriin populaation välisiin eroihin, että ne alkavat ohjaamaan itse evoluutiota? Perinteisestihän on ajateltu, että populaation täytyy ensin joutua maantieteellisesti eristyksiin, ennen kuin itse lajiutuminen voi alkaa. Safinan haaste perinteiselle ”geenit ensin” -ajattelulle on hyvin perusteltu ja kirjan suurimpia yksittäisiä ansioita.
Älykkäät arapapukaijat kuuluvat lintuihin, joilla on erilaisia kulttuurisia ja murrepohjaisia ryhmiä, jonka yksilöt tapaavat pysyä omiensa parissa. Niin on myös kaskeloteilla, joilla on viisi niin kutsuttua akustista klaania, jotka ovat tekemisissä ja lisääntyvät vain omiensa kanssa. Ilmeinen kysymys on tietysti miksi? Miten eläimet itse kokevat nämä erot ja miksi ne ovat niin ylittämättömiä? Eivätkö kaskelottien eri klaanit ymmärrä toisiaan, vai kertovatko nämä murre-erot jostain syvemmistä eroista populaatioiden välillä, jotka eivät ole ihmisille ilmeisiä?
Miekkavalaisiin viitataan tässä kirjassa vain nopeasti, mutta niillä tällaiset kulttuurierot ovat ihmisillekin selviä. Eri populaatiot keskittyvät eri saaliseläimiin, ja niiden tavat ja käyttäytyminen ovat selkeästi hyvin erilaisia, mikä on johtanut siihen, että eri populaatiot eivät lisäänny keskenään. Olen kuitenkin iloinen, että tähän kirjaan on valittu esimerkiksi kaskelotit ihan puhtaasti sen vuoksi, että nämä eläimet eivät ole saaneet samanlaista huomiota osakseen kuin miekkavalaat. Kaskelottien norsuja muistuttavasta sosiaalisesta elämästä oli muutenkin kiinnostavaa lukea.
Simpanssit puolestaan ovat sosiaalisen älykkyyden mestareita. Niiden suunnitelmallinen väkivalta järkyttää Safinaa, mutta toisaalta ne myös taitavat sovinnonteon, ja voisi jopa sanoa, että se on simpanssiyhteiskunnan kulmakiviä. Ryhmäidentiteetti tulee tässäkin kuvioihin, sillä se toisaalta erottaa ja johtaa väkivaltaan, mutta toisaalta mahdollistaa aivan eri tavalla ryhmän sisäisen yhteistyön, empatian ja altruismin. Simpanssien kautta yhteys myös ihmiskulttuurin ja sen biologisen pohjan välillä tulee selväksi.
Ehkä yllättävintä tässä viimeisessä osiossa oli se miten joustavaan käytökseen simpanssitkin kykenevät, eli miten suuresti simpanssin neljä alalajia eroavat toisistaan. Läntiset simpanssit esimerkiksi muistuttavat hieman bonoboja: naaraat eivät elä muun lauman reunamilla kuten tavallisesti, vaan lauman sisäinen hierarkia on selvästi tasa-arvoisempi. Koska simpanssien ryhmät ovat kuitenkin sekä geneettisesti että kulttuurisesti eriytyneitä, on vaikea sanoa kumpi tuli tässä tapauksessa ensin – kulttuuri vai genetiikka.
Joka tapauksessa kirja osoittaa selkeästi, miten kysymys eläinten kulttuurista ja mihin kaikkeen se lopulta vaikuttaa on paljon monitahoisempi kuin on ajateltu. Tähän liittyy myös luonnonsuojelullinen näkökulma, sillä luontokato johtaa kaiken muun lisäksi eläinkulttuurien köyhtymiseen, eli niiden kulttuurinen työkalupakki karsiutuu ja sen mukana keinot selvitä tulevista haasteista.
Becoming wild on kiinnostava tietokirja, jossa lukija saa viettää aikaa karismaattisten eläinten parissa, mutta ennen kaikkea kirja on muistutus siitä, että emme suojele vain lajeja, vaan myös erilaisia tapoja olla eläin. Kun kulttuuri katoaa, katoaa jotain sellaista, mitä ei voi palauttaa. Kyseessä on hyvin olennainen näkökulma, joka on kuitenkin monelle varmasti vielä aika vieras. Tärkeä kirja, suosittelen!