Pieni runosaari jatkaa siitä, mihin Martina Moliis-Mellbergin muutaman vuoden takainen Pieni runomieli jäi. Innokas riimittelijä Leino matkaa äitinsä ja isosiskonsa kanssa tädin luo saareen. Leinon mielessä kuplii riimejä ja mielikuvitusta, isosiskon mielestä reissu taas on tylsä ja hän olisi mieluummin jäänyt kaupunkiin.
Tässä on tietysti syytä mainita suomentaja heti, koska tällaista runoteosta ei noin vain suomenneta. Henriikka Tavi on tehnyt taas erinomaista jälkeä riimittelyn parissa. Olen nähnyt alkuteoksesta lyhyitä pätkiä ja niiden perusteella näyttäisi siltä, että soveltamista on riittänyt. Paikoin Tavi on niukkasanaisempi, paikoin taas vuolaampi. Moliis-Mellbergin ytimekkyys kiteytyy esimerkiksi tähän riimittelyyn, joka kuulemma tuotti eniten päänvaivaa kirjan kaikista riimeistä: ”En offpist alpinist som lider av snöbrist stukar visst sin vrist när den dansar twist med en botanist.” Tavin suomennoksessa sama kohta kuuluu näin: “Kun botanisti tanssii twistiä, hän lähestyy turistia / joka jammatessaan kääntyy / niin että mono vääntyy”. Kovin erilaiseltahan nämä kuulostavat, vaikka molemmat istuvat kuvitukseen.
Kaikkea tosiaan koristaa totutusti Sanna Manderin värikäs ja leikkisä kuvitus, joka tuo nähtäväksi riimien ja Leinon mielikuvituksen pöhköt keksinnöt ja käänteet. Ihanasti lapsellinen kuvitus toimii erinomaisesti riimien tukena. Myös taitto ja riimien asettelu sivuille on hauskan leikkisää ja kepeää.
Pieni runosaari, kuten edeltäjänsäkin, pyrkii kannustamaan lapsia keksimään omia riimejä ja leikkimään sanoilla. Sen se tekee olemalla kekseliäs, leikkisä ja välillä ihan höpsö. Kirja sanoo: tätä ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Osin tarkoituksena on opettaa uusia jännittäviä sanoja ja näyttää kielen rikkautta. “Siellä kokkaa kokki, / jonka lempityyli on barokki, / tulee kokille shokki / kun padasta löytyy smokki.” Ei tätä liian vakavasti voi ottaa. Runous, kieli ja leikki kuuluvat kaikille, ja sitä nämä kirjat toistavat kerta toisensa jälkeen.







