Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Välillä Piilaaksosta kuuluu kummia. Joku umpirikas tech-yrittäjä optimoi terveyttään kymmenillä lisäravinnepillereillä päivässä, toinen siirtää itseensä nuorten miesten verta, jotta voisi säilyttää nuoruutensa. Biohakkerointia, kryogeniikkaa, mitä tahansa, jotta voimme väistää ikääntymisen, ja jopa kuoleman sekä parantaa ominaisuuksiamme loputtomasti. Unelmissa siintää jumalankaltainen AGI (tekoäly, joka ylittää ihmisen kyvyt) ja teknologinen singulariteetti, joka ratkaisee ihmiskunnan kaikki ongelmat lopullisesti.
Transhumanismina tunnettu ajatussuuntaus ei syntynyt Piilaaksossa, mutta tästä kehitysuskon tyyssijasta se on löytänyt uuden kodin, ja sen ideoiden ympärille syntyneet ajatushautomot löytyvät käytännössä kaikki täältä. Tämä myös kertoo, miksi tästä marginaaliaatteesta kannattaa olla kiinnostunut: siihen panostavilla ihmisillä on paljon valtaa.
Anssi Ylirönnin ja Tapio Tammisen kirja Evoluution herrat ei kerro kuitenkaan vain transhumanismista, vaan myös sen edeltäjästä, vaikka harva transhumanistikaan on kuullut kosmismista. Kyse ei olekaan suorasta jatkumosta, sillä suuntausten välillä ei tiettävästi ole historiallisia kontakteja. Kyseessä on kiinnostava konvergentti evoluutio, jossa eri puolilla maailmaa on päädytty itsenäisesti hyvin samankaltaisiin päätelmiin.
Venäjällä syntyneeseen kosmismiin kuuluu myös optimistinen usko tieteen ja teknologian ajamaan jatkuvaan edistykseen. Vuonna 1922 julkaistu biokosmisten manifesti on paljonpuhuva, sillä se esitti kaksi keskeistä ihmisoikeutta: oikeus olla olemassa ikuisesti ja oikeus liikkua esteettä kosmoksessa. Toisin kuin transhumanismi, kosmismi pyrkii kuitenkin yhdistämään tieteen, metafysiikan ja uskonnon yhdeksi kokonaisvaltaiseksi maailmaa selittäväksi järjestelmäksi. Alkuperäinen kosmismi tosin murskattiin Stalinin ajan vainoissa, mutta nyky-Venäjällä se on jälleen voimissaan.
Kirjan alkuosa onkin aivan erityisen ansiokasta luettavaa, sillä suomeksi kosmismista on kirjoitettu hädin tuskin yhtään mitään. Kirjassa edetään keskeisten kosmismia kehittäneiden ihmisten elämäntarinoiden kautta, ja täältä löytyy yllättävän kovia nimiä, kuten kosmonautiikan uranuuraja Konstantin Tsiolkovski, jonka artikkeli todisti ensimmäisenä maailmassa tieteellisesti, että avaruusmatkailu on mahdollista ja joka vaikutti voimakkaasti muun muassa Arthur C. Clarken ajatteluun. Biogeokemian perustaja Vladimir Vernadski oli niin ikään tieteellisesti merkittävä nimi, kuten oli Aleksandr Bogdanov, kyberneetiikan ja systeemiteorian varhainen kehittäjä.
Katsotaan kuitenkin lähempää kosmismin perustajana pidettyä Nikolai Fjodorovia (1829–1903), jonka ajattelu edusti uskonnollis-filosofista kosmismia. Fjodorovin ajattelu pohjautui voimakkaasti kristinuskoon, mikä näkyy erityisesti hänen suhtautumisessaan kuolemaan. Syntiinlankeemustarinan mukaan Aatami ja Eeva olivat kuolemattomia, ja kuolevaisuus tuli ihmiskunnan ongelmaksi vasta heidän lankeemuksen myötä.
Jos Jumala ei siis luonut kuolemaa, vaan kyse on synnin seurauksesta, on luontevaa ajatella, että kuolema on oikestaan eräänlaista pahuutta – luonnottomuutta, jota vastaan voi ja pitää taistella. Fjodorov puhui suoraan ylösnousemuksesta ja jopa kuolleiden esi-isien fyysisestä herättämisestä, mutta hän ei pyrkinyt tavoitteeseen rukoilun ja mietiskelyn keinoin, vaan nimenomaan tieteen keinoin.
Tämä herättää lukijan huomion kirjassa toistuvasti. Vaikka monet kosmistit tai transhumanistit eivät kehystäisi ajatteluaan kristillisittäin, esiin puskee tämä sinnikäs ajatus kuolemasta jotenkin ”vääränä”, jonain jota ei pitäisi olla olemassa. Tätä on vaikea nähdä muuna kuin muunnelmana kristillisestä pelastusajattelusta, jossa Jumala on korvattu teknologialla ja synti evoluution ”puutteilla”.
Fjodorovin ajatuksissa tulevaisuuden ihmiset eivät enää keskity uuden elämän synnyttämiseen (eli eläimelliseen seksiin) vaan vanhan elämän palauttamiseen. Nämä uudelleensyntyneet vainajat asuttaisivat ulkoavaruuden planeettoja ja lopulta kuolematon elämä täyttäisi koko kosmoksen. Tässäkin nähdään yhtäläisyyksiä moniin myöhempiin ajattelijoihin, kuten transhumanistifyysikko Frank Tipleriin, jonka visioissa siintää supertietokone, joka voi simuloida mitä tahansa, jopa menneisyyden ja siinä eläneet ihmiset.
Universumin kohtalo on näissä visioissa hieman onneton. Sen on vääjäämätön määränpää, jonne ihmiskunnan loputon kunnianhimo leviää kuin jokin syöpäkasvain. Tyypillistä nimittäin on ajatella, että epätäydellinen luonto ikään kuin saa jonkinlaisen täyttymyksen näistä ihmisten pyrkimyksistä; universumilla on merkitystä vasta kun me pääsemme hyödyntämään ja muokkaamaan sitä maksimaalisesti. Aikaisemmin mainittu Tsiolkovski muun muassa haaveili matemaattisesti erehtymättömän onnen tuomisesta toisille planeetoille – joka tosin vaatisi ”epätäydellisen elämän” hävittämistä koko universumista. Monet transhumanistit, kuten legendaarinen Ray Kurzweil, jakavat tämän vision, jossa ihmisten luoma visio todellisuudesta ja rationaalisuudesta lopulta syrjäyttää luonnon itsensä.
Kirjaa lukiessa nouseekin hyvin nopeasti ajatuksia siitä, miten yhden miehen utopia on väistämättä toisen dystopia. Edellä mainittuja äärivisioita on kuitenkaan vaikea ottaa aivan todesta, mutta teknologiamiljardöörit kuten Peter Thiel, Jeff Bezos, Larry Ellison ja Mark Zuckerberg ovat sijoittaneet valtavia summia transhumanistisen teknologian kehityshankkeisiin, joilla kyllä on yhteiskunnallista merkitystä. Ikääntymisen hidastaminen on hyvä esimerkki ja tekoälyn kehittäminen toinen. Satavatko näiden teknologioiden hyödyt lopulta vain rikkaiden pussiin on kuitenkin hyvä kysymys. Kirjassa pohditaan transhumanismin yhteyksiä Piilaaksossa suosittuun libertarismiin sekä uustaantumuksellisuutta edustavan Curtis Yarvinin filosofiaan, jossa ihan suoraan haikaillaan yksinvaltiuden perään ja joka on tunnetusti vaikuttanut Peter Thielin ajatteluun.
Transhumanismi on joka tapauksessa näyttäytyy kosmismia individualistisempana ja tylympänä. Transhumanisti Ted Peters vertaa aatteen etiikkaa sosiaalidarwinismiin laissez-faire-kapitalismin muodossa. Vahvat ja älykkäät ottavat mitä haluavat, kun taas vähemmän älykkäät ”hylätään tien varteen”. Kirjassa nostetaan oikeutetusti esiin kysymys, miten eriarvoistumiseen ja hyväksikäyttöön liittyvät kysymykset jäävät yleensä taka-alalle teknologian tulevaisuutta koskevissa pohdinnoissa, vaikka ei pitäisi.
Kirjan kolmannessa osassa vielä käsitellään näitä teknoutopistisia visioita tieteen näkökulmasta ja onko niillä minkäänlaisia meriittejä. Kolmas osa on hieno lisä kirjaan, mutta sen sisältö tuo teoksessa vähiten uutta tietoa, minkä vuoksi se jää tässäkin arviossa vähemmälle huomiolle.
Evoluution herrat onnistuu kyllä herättämään ajatuksia. Kirja on näyteikkuna kummalliseen aatteiden ristisiitokseen, jossa kristilliset elementit yhdistyvät kapitalismin ikuiseen kasvuun eikä minkäänlaisia rajoja tarvitse hyväksyä. Siihen nähden miten monimuotoisista ja rönsyilevistä aatesuuntauksista on kyse, kirja pysyy ihailtavasti kasassa. Arvion päätteeksi on syytä nosta hattua Anssi Ylirönnille teoksen eteenpäin viemisestä. Kirja oli alun perin Tapio Tammisen projekti, mutta tämän kuoleman jälkeen Ylirönni otti työn vastuulleen ja kirjoitti valtaosan teoksesta Tammisen jättämien hajanaisten luonnosten pohjalta. Lopputulos on vaikuttava ja myönnettäköön – hieman myös pelottava.