Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kuningatar rikoksen selvittelijänä ei ole se kaikkein tavanomaisin ratkaisu. S. J. Bennettin pehmodekkarisarja Hänen majesteettinsa tutkimuksia menestyy omassa genressään kuitenkin hyvin. Sarja on edennyt neljänteen osaansa, ja nyt on siirrytty 2000-luvulta vuoteen 1957. Tämä on kirjailijalta kerrassaan oiva veto. Toisen maailmansodan päättymisestä on kulunut vain reilu 10 vuotta ja Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kilpailevat avaruuden valloittamiseksi. Entisistä liittolaisista on tullut vihollisia, ja Britanniasta Neuvostoliittoon loikanneet brittiagentit ovat aiheuttaneet melkoisen trauman ja huolen. Löytyykö pettureita vielä lisää?
Kansainvälinen politiikka ei kuitenkaan ole Timanttitapauksen keskiössä. Virallisella Ranskan matkalla kuningatar ryhtyy epäilemään, että joku yrittää sabotoida häntä ja hovia ylipäätään. Kuningattaren puhe ja kaikki sen kopiotkin katoavat. Illallisella hänelle tarjotaan ostereita, vaikka juuri ne on nimenomaan kielletty. Myöhemmin tapahtuu monenlaista muutakin outoa ja häiritsevää. Elisabet II epäilee, että syyllisen täytyy olla joku, joka pääsee hovissa työskentelemään hallitsijan lähellä.
Toinen kuningattaren mielenrauhaa häiritsevä seikka on kahden henkilön brutaali murha Lontoossa. Tähän rikokseen liittyy sanomattoman arvokas timanttitiara, yksi arkkipiispa sekä seuralaispalvelu, joka tuntuu olevan suosittu yläluokan keskuudessa. Tapaus kuohuttaa mieliä ja seurapiirejä laajasti. Mutta miksi kuningatar on siitä kiinnostunut, sitä hän ei halua paljastaa kenellekään. Kuningattaren apurina sekalaisissa selvitystöissä häärii yksityissihteeristöön tilapäisesti ylennetty Joan, joka on älykäs ja nokkela.
Joanin roolin myötä lukija pääsee seuraamaan hovin virkamiesten ja sihteerien keskinäistä nokittelua. Jo kuningas Yrjö VI:n palveluksessa olleet jäyhät, viiksekkäät yksityissihteerit eivät katso hyvällä nuorehkon naisen nousua kuningattaren suosioon. Nämä Viiksivallut – kuten kääntäjä Marja Helanen heitä nimittää – ovat enemmänkin neuvonantajia, kirjoituskoneisiin he eivät koske.
Nuori, kolmekymppinen kuningatar on kirjassa hallinnut valtakuntaansa vasta viitisen vuotta. Tässä tilanteessa vaikuttaa luontevalta, että hallitsija puntaroi virkamiestensä luotettavuutta ja myös lähipiirinsä tekemisiä. Jään jännityksellä odottamaan, missä tulevassa kirjassa Bennett ehkä nostaa esiin Anthony Bluntin, kuninkaallisen taidekokoelman valvojan, joka oli Cambridgen vakoojaviisikon yksi jäsen. Timanttitapauksessa Blunt jää maininnaksi kuningattaren mietteisiin. Kirjan 499 sivua on dekkarille melko paljon, mutta lukukokemus oli mitä mainioin. Brittikulttuurin ja hovihistorian ystävälle Timanttitapaus on makoisa herkkupala.
