Kun siirtolapuutarhan väki elää loppusyksyä ja talvikautta, lukija pääsee kurkistamaan heidän kaupunkielämäänsä ja -koteihinsa. Åsa Liabäckin Kuurankukkia siirtolapuutarhassa näyttää, että yhteisö voi pitää yhtä myös mökkikauden ulkopuolella. Kirja on Siirtolapuutarhaunelmia-sarjan kolmas osa, ja keväällä 2027 on luvassa seuraava kirja.
Takakannessa varoitellaan, että monen maailma kääntyy päälaelleen, ja jännitin lukijana, kenelle kävisi kalpaten ja kuinka pahasti. Ei onneksi mitään lopullista, mutta varsin vakavia hetkiä tarinassa eletään.
84-vuotias Ragnar, joka pitää huolta kaikesta ja kaikista, huomaa hidastuvansa ja miettii, montako vuotta on edessä ja kuinka täysillä ne arvaisi elää. Pitääkö ikänsä vuoksi kieltää itseltään asioita, jotka tuottavat iloa? Tai saako miettiä, että heittäytyisi ihan pikkuisen? En ole ihan varma, vainusinko oikean vihjeen tarinasta. Se kai selviää, kun sarjassa saapuu uusi kevät.
Mielenkiintoinen sivuhenkilö on Stephanien kaupunkikodin yläkerran naapuri, johon nuori muusikko tutustuu. Ehdin arvata jo vaikka miten monta juonenkäännettä ja syytä, miksi hänet esitellään lukijalle. Kun Stephanie juhlii levynjulkkareita kotonaan ja siirtolapuutarhaystävät poistuvat vähän ennen kuin Sven saapuu yläkerrasta mukaan, mietin jo, onko näillä ihmisillä yhteys, joka jää viime tingassa paljastumatta. Seuraavaksi aprikoin, oliko joku porukasta punatukkainen ja sukua naapurille. Mutta eipä taida olla kyse siitä. On hyvää maailmanrakennusta, kun lukija alkaa kirjoittaa lisää tarinoita samalla kun kirjailijan tahtoma teksti etenee…
Menetykset ja menettämisen pelko ovat osa tarinaa, mutta Kuurankukkia siirtolapuutarhassa on aivan ehdottomasti hyvän mielen kirja. Huolenpito, välittäminen ja yhteisöllisyys muodostavat vahvan siteen, joka yllättää koskettavasti kerta toisensa jälkeen.






