Linnea Parkkonen: 112 – vihaan itseäni

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Lilian eli Lilli on yhdeksäsluokkalainen espoolaistyttö, jonka elämässä on paljon paineita. Pitäisi olla kaunis, suosittu, pärjäävä ja pitäisi hallita perheen surullista tilannetta, jota isän alkoholismi varjostaa. Vain isosisko Nani tuo lohtua, mutta kun hänkin on niin ylivoimaisen kaunis ja hoikka.

Viattomasta karkkilakkovedonlyönnistä alkaa kierre, joka syöksee Lillin lopulta anoreksiaan. Hän tarkkailee syömisiään yhä enemmän, laihtuu ja laihtuu, mutta mikään ei tunnu riittävän; painotavoitteet karkaavat aina vain alaspäin. Lilli haluaisi olla kuten luokan johtajahahmo Daniela, joka tuntuu olevan täydellinen kaikessa, täydellinen vartaloltaan ja koulumenestykseltäänkin. Täydellisyydentavoittelusta tulee Lillin jokapäiväinen seuralainen. Yhdeksikkö kokeissa ei riitä, pitäisi aina saada vain kymppejä ja Cooperin testissä pitäisi juosta pisimmälle. Läheiset näkevät Lillin laihtuvan dramaattisesti ja yrittävät löytää hänelle apua, mutta tämä ei itse tietenkään anorektikon tavoin myönnä minkään olevan pielessä. Lillin pitää käydä melkein kuoleman porteilla, ennen kuin muutos on monien kipeiden vaiheiden jälkeen mahdollinen.

Anoreksia on vaikea sairaus, eikä se muiden syömishäiriöiden tavoin valitettavasti ole osoittanut vähenemisen merkkejä, vaikka tieto onkin lisääntynyt. Siksi on mielestäni hyvä, että siitä kirjoitetaan edelleen kaunokirjallisuuttakin. Parkkosen kirja on onnistunut vaikeassa tehtävässään hyvin: kirjassa välittyy aitona ja kirkkaana nuoren oma ääni, epävarmuus ja itsetunnon hauraus. Lilli osaa ulkoa kaloritaulukot, mutta hän ei ymmärrä itseään, ei ymmärrä miksi anoreksia pitää häntä vallassaan, eikä siitä lukijallekaan anneta helppoja ja yksioikoisia vastauksia.

Ainoa miinuspuoli tässä kirjassa on sen tavaton runsaus. Olkoonkin että sairaudesta toipuminen vaatii yhä uusia ponnisteluja sekä potilaalta itseltään että hänen lähipiiriltään, niin kirjan loputtomia keskusteluja etenkin isosisko Nanin kanssa olisi ehkä voinut vähän karsia. Nyt lähellä on se vaara, ettei keskivertonuori jaksa kahlata kirjaa läpi, mikä sinänsä olisi harmi. ­ Parkkonen, joka on aiemmin kirjoittanut kaksi hevosaiheista nuortenkirjaa, on lahjoittanut tämän kirjansa tekijänpalkkiot uuden lastensairaalan rakentamiseen, joka on oikein kaunis ele. Toivottavasti tämä kirjaa löytää lukijansa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *