Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Päätin rohkeasti valita vaihteeksi ruotsinkielistäkin kirjallisuutta tänne Kirjavinkkeihin. Onhan suuri osa meistä opiskellut koulussa sitä kuuluisaa pakkoruotsia, joten kielipohjaa pitäisi olla. Lisäksi tämä Sofia Torvaldsin kirja käsittelee aihetta, joka on perin tärkeä myös suomenkielisille eli ahdistuneisuutta, joka lienee masennuksen ohella toinen merkittävistä mielenterveydellisistä kansantaudeistamme.
Torvalds on kirjoittanut teoksensa rohkeasti minämuotoon ja päiväkirjamaiseksi, olkoonkin että alaotsikossa se on luokiteltu esseeksi, mutta mikään ei anna ymmärtää, etteikö kysymys olisi kirjoittajan omista kovista kokemuksista. Puhukaamme siis Sofia Torvaldsista kun puhumme tämän kirjan minäkertojasta.
Hän kärsii siis lääkärien mukaan yleisestä ahdistuneisuushäiriöstä, jonka alle mahtuu monia muita ilmiöitä: paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko, erilaiset fobiat. On selvää, että tällainen sairauskuva rajoittaa elämää monilla tavoin, ja tuntuu melkein yllättävältä, että kirjoittaja ylipäänsä pystyy käymään työssä. Eräs hänen voimakkaimmista peloistaan on erilaisten sairauksien, lähinnä syövän, pelko: pienen haavan sormessa täytyy olla merkki leukemiasta. Eiväthän nämä Torvaldsin pelot tunnu lukijasta mitenkään rationaalisilta, mutta koskas fobiat sitten olisivat rationaalisia olleet?
Kirjoittaja alkaa kirjan kuluessa käydä terapiassa, mistä hänelle alkaakin vähitellen olla apua ja hyötyä. Eniten hän luottaa kuitenkin lääkkeisiin, ja niissä nimenomaan rauhoittaviin: kun lääkäri on suositellut hänelle ahdistukseen yleisesti käytettyä epilepsialääkettä pregabaliinia, hän lukee kauhistuneena sen pitkää sivuvaikutuslistaa, kun taas vahvaa bentsodiatsepiiniä hän syö melko huoletta. Mutta tässäkin näkyy pelkojen epärationaalisuus.
Joka tapauksessa Torvalds kirjoittaa sujuvasti ja uskottavasti, onhan hän toimittaja ammatiltaan. (Ja kyllä, Linus T. on hänen serkkunsa.) Hän kuvaa lämmöllä aviomiestään ja nuorinta vielä kotona asuvaa lastaan. Lukija tempautuu väkisinkin mukaan hänen kärsimykseensä, vaikkei ihan samanlaista olisi itse kokenutkaan. Sanottakoon vielä se, että kirjassa käytetty ruotsin kieli on selkeää ja helppolukuista, joten uskoisin, että sen pariin kannattaa yrittää käydä ihan kouluruotsinkin pohjalta.
