Mark Fisher: Capitalist Realism : Is There No Alternative?

Capitalist Realism

Osta kirja itsellesi

Mark Fisherin vuonna 2009 julkaistu Capitalist Realism : Is There No Alternative? kiehtoi minua heti otsikosta lähtien. Kirjan nimi on väännös tunnetusta neuvostoliittolaisesta käsitteestä ”sosialistinen realismi”.

Kirjan teesi on, että elämme nykyään maailmassa, jossa kapitalismi on rajoittanut mielikuvitustamme. Kirjailijan mukaan kapitalismi on imenyt kaiken, mitä on tässä maailmassa, muuttuen ainoaksi mahdolliseksi ja lopulliseksi todellisuudeksi, joka määrittelee ne rajat, joissa voimme ajatella.

Tämä tarkoittaa, että mitä tahansa ideaa, jonka lähtökohta ei ole kapitalismin olemassaolo, pidetään ”epärealistisena”. Kirjailija nimeääkin tämän ilmiön ”kapitalistiseksi realismiksi”. Kuten voitte varmaan arvata, tämä kirja on vasemmistolainen, mutta tarkemmin tämä teos edustaa metamodernistista uusmarxismia. Kyllä, sellainenkin ideologia on olemassa!

Kirjailija vertaa kapitalismia John Carpenterin Se-elokuvan (1982) avaruusolioon, kuvatakseen miten uskonnot, kulttuurit ja jopa antikapitalismi itsessään hajotetaan kapitalistisessa järjestelmässä sirpaleiksi, jotka voidaan sekoittaa keskenään tai irrottaa alkuperäisestä kontekstistaan, jonka jälkeen ne voidaan myydä jonkinlaisena kaupallisena tuotteena.

Paras esimerkki tästä ovat vaikkapa Che Guevara -paidat tai ”Vallankumous on alkanut!”-mainoslauseet. Kirjailija käyttää esimerkkinä myöskin Hollywood-elokuvia, joissa pahis on jokin suuryritys ja kysyy, miten kapitalismi voi rahoittaa elokuvia, joiden viesti on antikapitalistinen? Lawrence vastaa, että näiden antikapitalististen elokuvien tarkoitus on performoida meille vallankumous, jotta saisimme hetken olla tyytyväisiä ”vastarinnasta” ja palata sitten normaaliin elämään.

Lawrencen mukaan tämä kapitalismin tapa sulattaa itseensä kaikki muu aiheuttaa yhteisten arvojen hajoamisen. Kun kaikki on manipuloitavissa ja kaupallistettavissa, ainoa jäljelle jäävä arvo ihmisille on rahan tavoittelu. Tämä luo ihmisissä äärimmäistä kyynisyyttä, joka puolestaan rajoittaa ihmisten ajatusten horisonttia.

Kirjan mukaan me kaikki olemme oppineet, että ideologiat ja uskonnot ovat vaarallisia, koska ne voivat sokaista meidät fanaattisuuteen, joka aiheuttaa sortoa ja kansanmurhia. Kapitalismi markkinoikin itseään juuri epäideologiana tai oikeastaan kilpenä ideologioita vastaan. Kapitalismi muuttuukin ainoaksi ”realistiseksi” ideologiaksi, joka estää meitä toivomasta parempaa maailmaa kuin tämä, koska mikä tahansa muu yhteiskunnallinen visio, jota voisimme ajatella, kehystetään heti vaaralliseksi utopiaksi, joka voi aiheuttaa enemmän kärsimystä kuin sen pitäisi korjata.

Sen voi nähdä jo julkisessa keskustelussa, jossa gulagit tulevat puheenaiheeksi heti, jos kritisoi kapitalismia edes pikkasen. Voimme huomata tämän myös Suomessa, jossa liikemies Harkimo ei ole perustamassa puoluetta, vaan ”kansanliikettä” joka “ei tunnusta väriä eikä se halua olla puolue”, vaan se on puhtaasti ”asiantuntemukseen ja ongelmien ratkaisemiseen” perustuva puolue. Myös Trumpin presidenttikampanja kehystettiin “jälki-ideologiseksi”. Ilmastonmuutoskeskustelussa voi havaita samaa.

Kuitenkin kirjailijan mukaan kapitalismilla on ideologia ja se on juurikin postmodernismi. Postmodernismiin ei tarvitse uskoa, vaan se pärjää juurikin kyynisyydellä, jossa olemme tietoisia järjestelmän mädäntyneisyydestä, mutta emme tee mitään asian korjaamiseksi, koska se tarkoittaisi, että olemme omaksuneet ideologian. Sen sijaan lähdemmekin katsomaan antikapitalistista elokuvaa, ostamme ”vallankumouksellisen” kännykän, syömme vegaanijäätelön ja ajamme sähköautolla, uskoen että olemme osa ”vastarintaa”.

Kirjan lähtökohta on se, että elämme myöhäisen vaiheen kapitalismia. Tämä on marxilainen teoria, jonka mukaan kapitalismi on saavuttanut maksimaalisen huipun, jonka jälkeen se tulee itsetuhoutumaan.

Kirjailijan mukaan myöhäisen kapitalismin voi tunnistaa siitä, että talous ei kasva uusien teknologioiden kautta, vaan olemassa olevien rakenteiden kaupallistamisella. Tämä tarkoittaa julkista sektoria, luonnonvaroja ja jopa ihmisten yksityisyyttä. Kaikkia työläisten oikeuksia ja muita kaupan rajoituksia aletaan ajaa alas, jotta saataisiin puristettua viimeisetkin pisarat taloudellista kasvua. Työkin silpoutuu ja muuttuu pätkätöiksi tai ”mikroyrittäjyydeksi”.

Maailmaa ei voi loputtomasti kaupallistaa, joten jossain vaiheessa seinä tulee vastaan. Henkikökohtaisesti pidän tätä teoriaa hieman kyseenalaisena, koska se toimii, niin kauan kun kukaan ei keksi jotain uutta teknologiaa, josta luoda uutta talouskasvua.

Koska historia ja kapitalismi ovat rajoittaneet mielikuvitustamme, kirjailija argumentoi, että esimerkiksi nuorten psyykkisten sairauksien lisääntyminen on depolitisoitu. Lawrencen mukaan jos jossain muussa yhteiskunnassa niin suuri määrä nuoria kärsivät lukihäiriöistä, masennuksesta ja keskittymishäiriöstä, siitä olisi muodostunut poliittinen kysymys. Mutta koska elämme myöhäisen vaiheen kapitalismissa, tämä kysymys on yksityistetty.

Nuorille tarjotaan lääkepillereitä, jotta heidän aivonsa voisivat sopeutua rappeutuvaan järjestelmään ja samalla luodaan uusi markkinarako, jota suuryritykset voivat hyödyntää. Vaikka tämä kuulostaa salaliittoteorialta, se on melko uskottava, kun näkee USA:n opioidiepidemian.

Kirjailija kuitenkin laajentaa tätä kysymystä, pohtien, että kenties itse kaupallinen kulttuuri on aiheuttamassa nuorissa vakavia neurologisia vaivoja. Koska koko kulttuuri on alistettu pääomalle, kaikki mitä näemme ja kuulemme on oikeasti mainoksia, joissa informaatio on kompressoitu ja pureskeltu mahdollisimman helposti omaksuttavaksi.

Nuoret sopeutuvatkin lukemaan lyhyitä tekstipätkiä, joissa on ääntä ja kuvaa. Kun sitten pitää yrittää lukea koulukirjoja, he huomaavat kärsivänsä luki- ja keskittymishäiriöstä. Tämäkin teoria on uskottava, jos on lukenut Nicholas Carrin kirjan Pinnalliset: mitä internet tekee aivoillemme (2010) tai seurannut viimeisempiä uutisia aiheesta.

Capitalist Realism käsittelee muitakin nykymaailman ongelmia, kuten julkisten instituutioiden alistamista markkinalogiikalle, jota kirjailija nimeää ”markkinastalinismiksi” ja suuryritysten johtajia, jotka henkilökohtaisesti ovat hyvinkin edistyksellisiä, mutta johtavat yrityksiään rautaisella kädellä, välittämättä ihmisoikeuksista, kuten Bill Gates, Elon Musk ja George Soros. Jatkaakseen provosoivaa linjaa, kirjailija kutsuu näitä yrittäjiä ”liberaalikommunisteiksi”, koska he uskovat, että he voivat toteuttaa ”vallankumouksen” myymällä lisää tuotteita ja rahoittamalla hyväntekeväisyysjärjestöjä.

Samalla kirja käsittelee, miten kaikki suuret vasemmalla kallellaan olevat puolueet, kuten USA:n demokraatit ja Euroopan sosiaalidemokraattiset puolueet ovat 2000-luvun alussa käänteet kelkkansa uusliberalismin suuntaan. Tässä kohtaan kirja on hieman vanhentunut, koska USA:ssa demokraatit ovat kokemassa sosiaalidemokraattien valtauksen ja Isossa-Britanniassa Labour-puolue on palavasanaisen sosialistin johdossa.

Tässä kohtaan törmäämme jännään havaintoon: postmodernismi on ilmiö, johon sekä äärioikeisto että -vasemmisto uskovat. Äärioikeiston mukaan postmodernismi on kommunistien salaliitto, joka on tuhoamassa länsimaisen sivilisaation homorummutuksella ja maahanmuutolla, kun taas äärivasemmiston mukaan se on kapitalismin taustaideologia, joka aiheuttaa yhteisöllisyyden hajoamisen.

Tämän kirjan teesit muistuttavat joiltain elementeiltään äärioikeiston teesejä. Ainakin viholliset ovat melkein samoja, mutta äärioikeistolle ominainen teleologia (asioitten mieltäminen tarkoitushaluiseksi tai tietoisiksi) puuttuu tästä kirjasta. Capitalist Realism tukeutuu vahvasti 1960-70-lukujen postmodernistisiin teoreetikkoihin, mutta pyrkii rakentamaan havaintojensa pohjalta uuden teorian nykymaailmastamme.

Nämä teoriat vaikuttavat monilta osin melko uskottavilta, erityisesti kun olen tehnyt samoja havaintoja lähes koko ikäni. Esimerkiksi lukiossa kuvataidetunnilla tein oman ”Stalin Cola”-mainoksen, kertoakseni yhteiskunnan tilasta, jossa mikään ei ole pyhää ja kaikki on myytävänä.

Vaikka tämä kirja on marxilainen, se ei tukeudu vanhaan kommunismiin, erityisesti kun kirjailija käyttää ”stalinismia” synonyymina byrokratiakontrollille. Jos on kiinnostunut lukemaan jotain aivan laatikon ulkopuolelta olevaa, mieltä avartavaa tai vain todella eksoottista filosofiaa, suosittelen tätä kirjaa.

Samuel Davidkin: Rautakupoli – Kevään hengästyttävin romaani – Osta Suomalaisesta kirjakaupasta
Samuel Davidkin: Rautakupoli – Kevään hengästyttävin romaani – Osta Suomalaisesta kirjakaupasta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.