Earl Swift: Chesapeake Requiem : A Year with the Watermen of Vanishing Tangier Island

Osta kirja itsellesi

Virginiassa sijaitseva Tangierin saari on kuuluisa muutamista asioista, joista saaren osa vuoden 1812 sodassa lienee se kuuluisin. Sodan aikana britit rakensivat Tangierille linnoituksen, josta käsin he saivat tukikohdan hyökätä Washingtoniin ja polttaa koko kaupunki maan tasalle, Valkoinen talo mukaan lukien. Tuosta linnoituksesta ei kylläkään ole nykyään mitään jäljellä ja itse asiassa sama kohtalo odottaa pian koko saarta.

Tangierin saari nimittäin hitaasti uppoaa, mutta vielä suurempi ongelma on nouseva merenpinta, joka ei lainkaan helpota asioita. Arvioiden mukaan koko saari on veden vallassa jo tämän vuosisadan puolessa välissä, ehkä jo aikaisemminkin. Tästä päästäänkin toiseen asiaan, josta saari on kuuluisa: saaren vanhoillinen, kristitty yhteisö ei millään usko ilmastonmuutokseen ja suurin osa asukkaista on myös intomielisiä Trumpin kannattajia. Tämä on kirvoittanut yhdysvaltalaisessa mediassa kirpeitä kommentteja aina kohtalonsa ansaitsevista hölmöistä lähtien.

Toimittaja Earl Swift on käynyt Tangierilla monta kertaa vuosien varrella ja on henkilökohtaisesti nähnyt saaren nopean rapautumisen mereen. Saaren kohtalo on kuin ennakkoa paljon suuremmalle tarinalle mereen uppoavista yhteisöistä, ja siitä mitä niiden auttamiseksi pitäisi tehdä, jos mitään. Niinpä Swift asuu vuoden Tangierilla ja oppii tuntemaan paikalliset ja heidän tapansa, samaten kuin viranomaiset, joilla kenties on avaimet Tangierin pelastamiseen.

Avainsana on aallonmurtaja, joka voisi ostaa saarelle lisää aikaa. Itse asiassa saaren länsirannalle sellainen rakennettiinkin vuonna 1989 ja se on suojannut rantaviivaa tehokkaasti. Ongelma on se, että kokonaisen saaren suojaaminen vastaavalla tavalla tulisi äärettömän kalliiksi ja toisaalta saarella ei asu enää kuin joitakin satoja henkilöitä. Kuinka veronmaksajille perustellaan suuri taloudellinen panostus, kun paikalliset voisivat vain muuttaa mantereelle? Ikävä tosiasia on, että kaikkia merennousun uhkaavia yhteisöjä ei voida joka tapauksessa pelastaa, joten jonkinlaisia priorisointeja asian suhteen on tehtävä.

Toisaalta vaikka muutto muualle onkin asukkaille täysin mahdollinen, tietäisi sekin silti yhteisön tuhoa. Kirja kertoo tiiviistä yhteisöstä, jota ovat muovanneet paikalliset luonnonolot. Saari on tunnettu herkullisista sinitaskuravuistaan, jotka tarjoavat saaren asukkaille heidän pääasiallisen elantonsa. Saaren pieni koko ja eristyneisyys ovat myös säilyttäneet sen erikoislaatuiset uskonnolliset piirteet, jotka ovat hävinneet jo muualta. Lyhyesti, saaren kulttuuria ei ole olemassa ilman saaren oloja. Swift uppoutuu paikalliseen elämänmenoon antaumuksella ja erityisesti ravustuksen vaarat ennalta-arvaamattomalla merellä tulevat nopeasti tutuksi.

Vaikka Swift ei ole saarelaisten kanssa aina samaa mieltä, hän silti suhtautuu paikallisiin aina kunnioittaen ja pyrkien ymmärtämään heidän näkökulmaansa. Voimakkailta ristiriidoilta ei silti aina vältytä. Saarelaiset eivät esimerkiksi ole perinteisesti uskoneet luonnonsuojeluun, mikä on johtanut muiden muassa paikallisten rapu- ja osterikantojen ylipyytämiseen. Asiaan tuli jonkinlainen muutos vasta, kun eräs saarelle muuttanut ulkopuolinen pyysi ajattelemaan asiaa siltä kannalta, että ihmisillä tulisi olla velvollisuus pitää huolta Jumalan heille antamista resursseista. Uskonnollinen retoriikka puri useisiin saarelaisiin, tosin useat saarelaiset puolestaan syyttivät tulokasta ”pyhien kirjoitusten vääristelijäksi” ja jopa ”maapallonpalvojaksi”. Toisaalta saarelaiset pyytteettömästi pyrkivät auttamaan toisiaan hädässä, mikä onkin ankarissa oloissa välttämätöntä.

Kirja on erinomaisesti kirjoitettu, tosin joillekin lukijoille uppoutuminen saaren elämänmenoon voi mennä liiankin yksityiskohtiin. Itseäni rapukalastuksen lukuisat yksityiskohdat eivät kenties niin kiinnosta, mutta ymmärrän mitä Swift yrittää tehdä. Kirjan alussa Swift kävelee Tangierin rantaviivaa paikallisen Carol Pruitt Mooren kanssa etsimässä merkkejä jo uponneesta Canaanin kylästä. Silloin niitä vielä löytyy, mutta jo vuoden päästä Canaanin kylä on jo sen verran kaukana ulapalla, että siitä ei enää huuhtoudu tavaraa saarelle.

Carol osuvasti huomauttaa, miten muistamme historiaa sen jättämien merkkien kautta. Mutta mitä tapahtuu, jos jäljellä ei ole enää kirjaimellisesti mitään, mistä muistaa? Unohdammeko sellaisen historian tyystin? Se on mahdollista, ja jos Chesapeake Requiem jotain yrittää tehdä, niin tallentaa yhden yhteisön elämän ennen kuin se häviää iäksi, ja siinä tavoitteessa kirja myös onnistuu erinomaisesti. Pienen yhteisön menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus on tavoitettu reportaasissa poikkeuksellisella tavalla; nähtäväksi jää tuleeko meren pinnan noustessa kirjasta vielä esikuva kokonaiselle kirjallisuuden genrelle.

Titta Lindström

Titta Lindström on graafinen suunnittelija ja kuvittaja, joka käyttää vapaa-aikansa mieluusti kirjojen parissa. Sarjakuvat ovat sydäntä lähellä, mutta lukulistalle pääsee säännöllisesti myös tietokirjallisuus, erityisesti muistelmat ja elämäkerrat herättävät kiinnostusta. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...