Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
En ole koskaan pitänyt itseäni kummoisenakaan lyriikan lukijana; olen aina ajatellut, että lajini on aivan selvästi proosa, ja mielellään mahdollisimman realistinen sellainen. Kuitenkin miettiessäni elämääni voimakkaimmin vaikuttaneita kirjailijoita nousee väistämättä esiin kolme lyyrikkoa työntäen pois tieltään kaikenmaailman inhorealistisia dekkaristeja: Saima Harmaja, Sylvia Plath ja Eeva-Liisa Manner. Kaikki hyvin erilaisia keskenään, mutta kuitenkin niin syvälle koskettavia.
Marja-Leena Tuurna on kirjoittanut varsin ansiokkaan elämäkerran Mannerista. Se on tiivis ja helposti lähestyttävää perinteistä elämä ja teokset -lajia, mikä ei ole suinkaan väheksyttävää, päin vastoin, etenkin kun Tuurna on ollut yksi niistä harvoista ihmisistä, joita Manner on päästänyt lähelleen. ”Olen esittänyt kuvan siitä Eeva-Liisasta, jonka vuosikymmenten kuluessa olen oppinut tuntemaan.” Tuurna toimii kuitenkin hyvin tyylikkäästi ja epäitsekkäästi siinä, ettei hän tuo juurikaan omaa henkilöään mukaan kirjaan.
Jotenkin sain tekstistä lisäksi sellaisen käsityksen, ettei erakkona pidetty runoilija ollut varsinaisesti aivan täysin erakkomainen, mutta hän vain valikoi hyvin tarkkaan, ketä ja milloin hän päästi lähelleen. Ehkäpä hän suojeli itseään. Muistan joskus 1980-luvulla, Mannerin vielä eläessä, kuulleeni, ettei runoilija esimerkiksi koskaan hankkinut puhelinta tai avannut ovea kellon soidessa; kirje oli ainoa tapa saavuttaa hänet.
Eeva-Liisa Manner (1921–1995) syntyi sodan jalkoihin jääneessä Viipurissa; äidin kuoltua synnytyksen jälkeen espanjantautiin kasvattajiksi tulivat ankaran uskonnolliset isovanhemmat. Nämä tekijät näkyvät läpi runoilijan tuotannon, tosin muuntuneina ja pelkistyneinä, mutta ehkä melko suorina ja selkeinä sen sijaan vielä esikoisteoksessa Mustaa ja punaista (1944), jota kirjailija itse ei myöhemmin enää ollenkaan hyväksynyt. Samoin on käynyt tunnetumman tuotannon aloittaneelle Tämä matka -kokoelman puhuttelevalle runolle “Lapsuuden hämärissä”, jonka Manner lopulta muutti Valittujen runojensa laitokseen aika lailla uuteen uskoon.
Viipurin jälkeen Manner asui jonkin aikaa Helsingissä, mutta suurimman osan elämästään sitten Tampereella ja osin Espanjassa. Tuurna kertoo mainiosti korutonta kertomaa siitä, millaista oli asua Oriveden ja Kangasalan liiterimäisissä piilopirteissä ja karussa kunnossa olevissa espanjalaisissa taloissa varustettuna tyypillisellä runoilijan epäkäytännöllisyydellä, jos kohta Manner olikin tilanteen niin vaatiessa hyvinkin nokkela ja neuvokas. Mutta joka tapauksessa hän joutui kärsimään paitsi kylmää, kosteutta, kipuja ja erinäisiä hyönteisiä myös omia sisäisiä demoneitaan, ja niinpä Manner olikin hoidossa sekä Kellokosken että Pitkäniemen sairaaloissa, joista jälkimmäiseen kustannustoimittaja kuljetti hänet suoraan Espanjasta, kun kirjailija oli ehkä hieman varomattomasti kritisoinut Francon fasistihallintoa, ja todelliset ja kuvitellut uhat syöksyivät hänen ylleen.
Suomalaisen kirjallisen elämän kunniaksi on todettava, että se osasi mainitusta Tämä matka -kokoelmasta (1956) alkaen arvostaa Mannerin ainutlaatuista kirjailijantyötä, ja hän sai kaikissa keskeisissä lehdissä hyvinkin kiittäviä arvosteluja: nyt oli löytynyt todellinen runouden uudistaja. Mutta Manner olikin tarkka ja työteliäs, hän hioi runojaan kerta kerran jälkeen. Tämä matka -teoksen keskeiset teemat olivat Tuurnan mukaan ”unohdus ja muistaminen, ilo ja kärsimys, yksinäisyys ja kaipaus.” Nämä varmaankin koskevat Mannerin koko tuotantoa. Kuitenkin joissakin myöhemmissä kokoelmissa sävy muuttui tummemmaksi alkaen jo niiden nimistä: Jos suru savuaisi (1968), Kuolleet vedet (1977). Toisaalta sitten ihan tuotantonsa loppupuolella hän kirjoitti mainioita riimillisiäkin huumorirunoja etenkin kissoista.
Tuurnan kirja kertoo myös kauniisti Mannerin koko elämän ehkä läheisimmästä ystävästä, äidinkielen lehtori Anna-Liisa Mäenpäästä. Nämä kaksi olivat ulkonaisesta erilaisuudestaan huolimatta ilmeisesti todellisia sukulaissieluja, mahdollisesti rakastavaisiakin; tähän kirjoittaja jättää viisaasti ottamatta kantaa, emmekä me sillä tiedolla paljon tekisikään. Mutta kyllä Tampereen kirjallinen elämä sai joidenkin muidenkin hahmossa nauttia Eeva-Liisan ystävyydestä. Olihan hän esimerkiksi Kirsi Kunnaksen ja Jaakko Syrjän vanhimman pojan Martin kummi. Kirjailijan vieraanvaraisuus oli tosin vähän kyseenalaista: hän oli ilmeisen ihastunut Coca-Colaan ja tarjoili sitä lapsille sellaisenaan, aikuiset saivat ”laiskan emännän kahvia” eli colajuomaan sekoitettua murukahvia.
Eeva-Liisa Manner kirjoitti siis mittavan tuotannon sekä lyriikkaa, draamaa että proosaa, mutta hänen panostaan suomentajana ei sovi unohtaa. Siinä tuotannossa skaala on laaja: Enid Blytonin Viisikoista Hermann Hessen Arosuteen. Eivätkö useimmat meistä ole lukeneet näitä kumpiakin? Manner suomensi teoksia siis monista kielistä, yhteensä yli sadalta kirjailijalta, joista monet ovat maailmankirjallisuuden merkkihenkilöitä: Shakespeare, Kafka, Kawabata, Büchner.
Tässä kohtaa en voi jättää mainitsematta, että oma läheisin kosketukseni Manneriin tapahtui 1990-luvun lopussa, kun sain työpaikallani ilon ja kunnian käydä läpi ja luetteloida hänen valtaisan kirjakokoelmansa. En voinut muuta kuin ihmetellen ihailla sitä uskomatonta kielitaidon ja kaikkinaisen sivistyksen määrää, joka hänellä täytyi olla.
Eeva-Liisa Manner kuoli Tampereella heinäkuussa 1995. Hänestä ja hänen tuotannostaan on kirjoitettu paljonkin, mutta mielestäni Tuurnan elämäkerta on tässä joukossa olennainen: se kokoaa yksiin kansiin sekä elämänvaiheita että tuotannon analysointia. Lisäksi Tuurna kielen ja kirjallisuuden ammattilaisena osaa suorittaa tämän kokoamisen ihmeen tiiviiseen muotoon. Tärkeä kirja kaikille, joita suomalainen kirjallisuus yhtään kiinnostaa.
