Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Chris Hedges aiheutti kirjallaan Empire of Illusion paljon keskustelua sen ilmestyessä vuonna 2009. Viimeaikaisten Yhdysvaltojen tapahtumien valossa kirja kuitenkin tuntuu ajankohtaisemmalta nyt kuin vajaa 20 vuotta sitten. Kirjan perusteesi on, että Yhdysvaltain kulttuurissa kuva, tunne ja hyvä tarina ovat yhä enemmän korvanneet ajattelun, tiedon ja totuuden. Julkkiskulttuuri ja identiteettiin perustuva viihde eivät ole enää erillinen osa kulttuuria, vaan koko kulttuuri politiikkaa myöten on muuttunut viihteeksi.
Tämä kuvien hallitsema todellisuus ei ole vain harmitonta eskapismia, vaan se passivoi ihmiset, tekee heistä alistuvia ja helpommin hallittavia. Kun ihmiset elävät tunnepohjaisessa narratiivissa, jossa vaikeat kysymykset sivuutetaan, he eivät enää pysty tai edes halua kohdata todellisia ongelmia, saati kykene taistelemaan niitä vastaan. Tästä kollektiivisesta fantasiasta tulee lopulta todellisuutta todellisempi.
Empire of Illusion aloittaa ehkä kaikista perustavanlaatuisimmasta ongelmasta, Yhdysvaltain julkkiskulttuurista, jossa julkkiksia palvotaan lähes uskonnollisella hartaudella. Hedges näkee tämän hyvin oireellisena, sillä Yhdysvaltojen kulttuuri perustuu vahvasti amerikkalaiseen unelmaan – ajatukseen siitä, että kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa. Julkkikset nähdään todistuksena siitä, että tämä unelma on elossa, vaikka todellisuus olisi jotain aivan muuta. Julkkispalvonta kytkeytyy myös korporatokratiaan, se on yksi tapa sitouttaa ihmiset järjestelmään, jossa ihmisarvo mitataan näkyvyydellä ja ennen kaikkea kulutusvalinnoilla.
Kirjan kirjoittamisen aikaan ei ollut vielä nykyisen kaltaista somekulttuuria ja influenssereita, minkä vuoksi tietyt kohdat kirjassa hätkähdyttävät. Hedges kirjoittaa, miten julkkiskulttuuri kannustaa kaikkia ajattelemaan itseään potentiaalisina julkkiksina. Kyse on narsistisesta kulttuurista, jossa jokaisen pitää tehdä itseään tykö, ja löytää se linssi, josta katsottuna voi erottua muista ihmisistä. Julkkiskulttuurissa ihmisellä sellaisenaan ei ole mitään arvoa, ihmisellä on arvo vain jos hän osaa brändätä itsensä, näyttää upealta ja esiintyä upeissa puitteissa.
Hedges kutsuu tätä kilpailufetissiksi, ja sen seuraukset näkyvät yhteiskunnassa kaikilla tasoilla. Yhdysvalloissa urheilu- ja viihdetähdet saavat pääsyn jopa presidentin puheille (ja nykyhallinnossa tietysti paljon korkeammalle, itse pääkallopaikalle). Sillä ei ole merkitystä, että näillä ihmisillä ei ole poliittista tai muuta asiaosaamista, joka oikeuttaisi tällaisen pääsyn vallan äärelle, vain sillä on merkitystä, että he ovat kilpailukulttuurissa ”voittajia”. Julkkis-statuksesta itsessään on tullut juhlimisen arvoinen, ja se pätevöittää ja pyhittää ihmisen kaiken muun yli.
Yksi kohta kirjassa pysäytti sen verran, että se ansaitsee tulla lainatuksi kokonaisuudessaan:
Tärkein taito poliittisessa teatterissa ja kulutuskulttuurissa on teennäisyys. Poliittisten johtajien, jotka hyödyntävät propagandan keinoja antaakseen itsestään helposti lähestyttävän kuvan, ei tarvitse olla päteviä, vilpittömiä tai rehellisiä. Heidän täytyy vain näennäisesti omata nämä piirteet. Ennen kaikkea he tarvitsevat tarinan, henkilökohtaisen brändin. Se miten totuudenmukainen tämä narratiivi on, on yhdentekevää. Se voi olla täysin ristiriidassa totuuden kanssa, tärkeämpää on, että tarinaa esitetään johdonmukaisesti ja että se vetoaa tunteisiin. Ne jotka osaavat tämän huiputuksen parhaiten, voittavat. Ne jotka eivät ymmärrä viihteen keinojen päälle, eivätkä osaa luoda vetoavaa tarinaa – tai sellaista ei heille rakenneta – häviävät. Heistä tulee yleisön silmissä ”epäaitoja”.
Poliittisessa teatterissa ”aitoudessa” on siten kyse autenttisuuden kokemuksesta, tunteista, ei totuudesta. Tämän vuoksi viihteellistetty politiikka ja kulutuskulttuuri suosivat tarinankertojia, ei asiantuntijoita. Hedges näkee tässä demokratian romahduksen siemenet: kun valta nojaa siihen, kuka osaa vaikuttaa tunteisiin parhaiten – eikä siihen, kuka ymmärtää asioista, puhuu totta tai toimii moraalisesti – lopputuloksena on autoritaarinen järjestelmä, joka vain naamioituu vapaudeksi.
Mikä tässä kuviossa pohjimmiltaan siis mättää? Hedges jakaa kulttuurin kahtia kirjoitetun sanan maailmaan ja kuvien hallitsemaan todellisuuteen. Kirjoitettu sana edellyttää aikaa, kärsivällisyyttä ja kykyä erotella ja argumentoida; taitoja, jotka ovat demokratian edellytys. Kuvien maailma taas vetoaa tunteisiin ja rakentaa todellisuuden nopeasti vaihtuvista tunnepaloista. Kun yhteiskunta siirtyy kuvatodellisuuteen, se menettää kykynsä keskustella asioista rationaalisesti. Kuvien kulttuuri ei siten vain esitä maailmaa eri tavoin kuin teksti, se muuttaa tavan, jolla ihmiset ajattelevat.
Ikävä kyllä, kirjoitus- ja lukutaidon hiipuminen on vain yksi osa tätä prosessia, kyse on myös koulutuksen arvostuksen laskusta ylipäätään. Tarkalleen ottaen hyökkäyksen kohteeksi on joutunut kaikki oppiminen, jota ei voida suoraan muuntaa rahaksi tai tuotantohyödyksi. Tämä kohta hätkähdytti itseäni, sillä tähän argumenttiin törmää Suomessakin hyvin usein. Kaikki on varmasti kuulleet väitteen, miten humanistiset tieteet ovat turhuutta, jota ehkä voi harrastella yksinään, mutta jolle ei ole yhteiskunnassa sen kummempaa tarvetta. Hedges näkee tässä kehityksen, joka on johtanut siihen, että yhteiskuntaa muokataan yhä enemmän tehokkuuteen ja hyötyyn perustuvaksi koneistoksi. Kriittinen ajattelu, eettinen ajattelukyky ja sivistys katoavat, kun niitä ei voi taulukoida hyötysuhteiksi. Koulutettukin ihminen muuttuu tässä järjestelmässä työmuurahaiseksi, joka voi olla vain osa systeemiä, ei kyseenalaistaa sitä.
Viimeinen naula arkkuun on Hedgesin analyysi siitä, miten tämä kulttuurinen ja älyllinen romahdus on tapahtunut yhtä aikaa taloudellisen luhistumisen kanssa. Työväenluokka on murrettu: teollisuustyö on kadonnut, ay-liike murskattu ja hyvinvointivaltiota rapautettu vuosikymmeniä. Korporaatiot ovat ostaneet paitsi median ja yliopistot, myös poliittisen järjestelmän.
Tyhjiö, jonka tämä kehitys on jättänyt jälkeensä, on ollut otollinen maaperä kristilliselle äärioikeistolle, joka ei tarjoa todellisia ratkaisuja, mutta tarjoaa lohtua ja identiteettiä. Kun ihmisiltä on viety turvallisuus, toivo ja osallisuus, he eivät etsi talouspoliittisia ohjelmia, he etsivät tarkoitusta, syyllisiä ja pelastusta. Kristillinen äärioikeisto on ymmärtänyt tämän, ja Hedges kirjoittaa, miten se on kyennyt puhuttelemaan näitä ihmisiä tavalla, johon liberaali älymystö ei pysty. Se tarjoaa yksinkertaisia vastauksia ja moraalista selkeyttä ajassa, jossa kaikki muu näyttäytyy hämäränä ja merkityksettömänä.
Hedges näkee tulevaisuuden suunnan synkkänä ja Yhdysvaltain marssivan kohti autokratiaa – ja vielä pahempaa – kohti yhteiskunnallista romahdusta. Nyt 2025 on helppo sanoa, että Hedgesin analyysi on oikeilla jäljillä. Ikävä kyllä monet kirjassa käsitellyt ongelmat eivät ole oireellisia pelkästään Yhdysvalloille. On helppo nähdä, miten kirjassa käsitellyt ylilyönnit ja ongelmat ovat somen kautta levinneet yhä pahenevina laineina ympäri maailman. Algoritmien päättäessä mitä kukin omassa somekuplassa oikein näkeekään, vaarana on että elämme pian kaikki maailmassa jossa todellisuutta ei pysty enää erottamaan fiktiosta, emmekä kykene enää edes välittämään koko asiasta. ”Hilpeää” ja taatusti ajatuksia herättävää luettavaa, suosittelen kaikille!