Tuomas Marjamäki: Enbuske : Elämänkerta [sic]

En lue kovinkaan usein elämäkertoja, en ainakaan jos ne on kirjoitettu nuorehkoista suomalaisista miehistä enkä sitäkään vähää, jos kirjan kohde on toiminnallaan jotenkin ärsyttänyt minua. Mikä minut sai kuitenkin tarttumaan Tuomas Enbusken elämäkertaan?

Ehkäpä vastaus löytyy osittain televisiosta. Muistan katselleeni 2000-luvun alkupuolella enemmän tai vähemmän hykerrellen sarjoja Epäkorrektia, Tuomas Enbuske sekä Sivistyksen käsikirja, joissa toimittaja todellakin loisti yleissivistyksellään – enpäs vain silloin tiennyt, että tuon yleissivistyksen taustalla on pelkkä ylioppilastutkinto! Tästä koulutuksen puutteesta Enbuske aina silloin tällöin huomauttelee kirjan edetessä, muttei suinkaan anteeksipyydellen, ja miksi pitäisikään. Hänellä on mitä ilmeisimmin loistava muisti, jolloin toimittajantyössä opitut asiat kertautuvat päällekkäin. Kun on sana hallussa, sopii vallan hyvin tehtäviinsä.

Enbuske on syntyisin Oulusta, mutta jo teini-ikäisenä hän alkoi vähitellen ikään kuin valua kohti Helsinkiä. Yliopistoon meno ei tuntunut missään vaiheessa vaihtoehdolta, sillä tulevalla toimittajalla oli jo nuorena suuri palo radiotyöhön. Tunnettu hänestä tuli viimeistään radio KISS FM:n aamulähetyksen juontajana yhdessä Henkka Hyppösen ja Jenni Pääskysaaren kanssa, ja Hyppösen myötä Enbuske myös aloitteli televisiouraansa.

Radio- ja televisio-ohjelmat seurasivat toinen toistaan, ja somen yleistymisen myötä Enbuske alkoi käyttää silloista Twitteriä päivittäin ja kirjoitti jopa Twitterkirjan yhdessä itsensä Alexander Stubbin kanssa. Vauhti kiihtyi, rahaa tuli, mutta myös meni: ylellinen elämä, vaihtuvat seuralaiset ja lopulta myös päihteet, erityisesti kokaiini, veivät mennessään. Jossain vaiheessa lukijakin alkaa huomata, että meno tuntuu sairaalloisen kovalta, mihin on sitten myöhemmin annettu selkeä syy eli Enbusken sairastama kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Kokaiinin vuoksi ihminen alkaa valvoa, ja valvominen taas laukaisee kaksisuuntaisen mielialahäiriön.

Kun Enbuske ikään kuin nöyrtyy myöntämään sairautensa, muuttuu paljon; hän saa lääkityksen, joka on ensin miedompi, mutta muuttuu sitten vanhaksi kunnon litiumiksi. Hurja meno tasoittuu, kunhan vain muistaa ja haluaa ottaa lääkkeensä. Mutta toinen tasoittava tekijä tulee hieman yllättävämmästä suunnasta, eli pitäisikö sanoa ylhäältäpäin: Enbuske, entinen vannoutunut ateisti, löytää elämäänsä uskon Jumalaan. Nyt entinen rääväsuu kirjoittaa kolumneja Helsingin seurakuntien Kirkko ja kaupunki -lehteen ja huomauttaa tavoilleen uskollisena:

Uskovaisuus ei varsinaisesti lisää cooliutta, vaikka paradoksaalisesti minun uskoni tosin lisää minun cooliuttani. Mielestäni olisi kuitenkin kallis hinta vitsistä tai mielikuvasta käydä joka viikonloppu yksi tai kaksi kertaa kirkossa.

Kyllähän tämä kirja oli antoisaa luettavaa, vaikka elämäkerran kohde tuntuukin persoonana – anteeksi nyt vain – aika lailla narsistisen ärsyttävältä. Enbuske väitti tosin jossain vaiheessa tekstiä, ettei hän ole milloinkaan yrittänyt ärsyttää ketään tahallaan, koska se olisi liian helppoa. Tämä saattaa kyllä hyvin pitää paikkaansa. Eikä minun tarvitse pitää kirjan henkilöistä, vaikka he olisivatkin todellisia, pitääkseni kirjasta.