Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jürgen Habermas kirjoittaa kirjassaan Julkisuuden rakennemuutos siitä, miten ”PR” teki kaupallisen mainoksen tietoiseksi poliittisesta luonteestaan, ja että Public relations -termin tavoin itse suhdetoimintakin on kotoisin tietenkin maailman johtavasta markkinatalousmaasta USA:sta. Sen aloittajana pidetään Ivy Leetä, joka kehitteli ”julkisuustekniikoita politikoinnin tasolla” oikeuttamaan suurteollisuutta, ennen muuta Standard Oil -yhtiötä ja Pennsylvanian rautatieyhtiötä, jotka olivat radikaalien hyökkäyksen kohteina.
Aihe on tänään ajankohtaisempi kuin koskaan ennen, koska PR:ää on alettu käyttää kriisiviestinnän nimellä tilanteissa, joissa joku korkea politiikko on töpännyt kunnolla ja aiheuttanut yhteiskunnalle korvaamatonta vahinkoa. Silloin astuvat esiin korkeapalkkaiset konsulttiarmeijat, jotka ovat asian ytimessä, koska ovat viestinnän ammattilaisia, usein entisiä toimittajia valtamedioista, ja tietävät, miten musta muutetaan ovelasti valkoiseksi.
Habermas muistuttaa, että Yhdysvalloissa tämä osoittautui hyödylliseksi etenkin vuonna 1940 toisen maailmansodan puhkeamisen tuottamassa kansallisen yksimielisyyden ilmapiirissä. Vasta sodan jälkeen suhdetoimintatekniikat levisivät laajemmalle; tuolloin ne saapuivat myös Eurooppaan. Edistyneimmissä länsimaissa ne alkoivat hallita julkisuutta 1950-luvulla. Niistä on tullut avainilmiöitä julkisuuden diagnosoimiseksi. Tätä ajatusta vastaan asettuu looginen ajattelu.
Michael Schudsen alkoi ensimmäisten joukossa nähdä mainonnan ja suuryritysten otteen vahvistumisen ongelmat, ja kutsua mainontaa ”kapitalistiseksi realismiksi” (verrattuna sosialistiseen realismiin neuvostoliittolaisessa taiteessa), missä mainos oli kapitalistin tapa sanoa itselleen ”Minä rakastan sinua”. Maailmansotien välissä jotkut suuryritykset alkoivat suunnitella strategiaansa suhdetoimintanäkökohtien pohjalta. Nykyisin maineen ostamista rahalla kutsutaan lobbaukseksi.
Kun ihmisten päät oli ensin sekoitettu tietotulvan ja PR-toiminnan väliin sekoittuvalla propagandalla, harhautetut ja väärän tiedon sekoittamat ihmiset alkoivat toimia kuin robotit, haluamattakaan tietää asioiden oikeaa ja todellista luonnetta, koska eivät osaa tai halua ajatella loogisesti. Tätä propagandaa voidaan hyvin kutsua ”julkiseksi mielipiteeksi” ja sen voidaan katsoa Habermasin mukaan alkaneen 1600-luvun Englannissa sekä 1700-luvun Ranskassa.
Filosofi Gottfried Wilhelm Liebnitz loi pohjaa loogiselle ajattelulle. Hänen mukaansa tarvitaan monia asioita, jotta voisimme tehdä oikean päätöksen tilanteesta, jossa syitä on punnittava toisia vastaan. Meillä on oltava silloin tärkeä kyky palauttaa asioita mieleen; kyky arvioida todennäköisyyksiä ja tietoa hyvän ja pahan arvottamisesta. Meidän täytyy olla tarkkaavaisia.
Nyt on kovaa vauhtia muodostumassa ajattelun rinnakkaistodellisuuksia tekoälyn vallatessa koko ajan enemmin ihmisten arkea ja mieliä. Mitä pahimmat uhkakuvat voivatkaan olla? Ennen kuin alamme pohtia seurauksia, meidän tulee etsiä syitä. Siihen tarjoaa mahdollisuuden Habermasin kirja. Luettuaan sen alkaa miettiä Habermasin keskeisintä väitettä ”mielipiteestä porvarillisen poliittisen julkisuuden erityispiirteenä”. Mitä se on, kun se on manipuloitu? Onko sitä lainkaan?
Lukemalla Kari Karppisen ja Janne Martikaisen yhdessä toimittaman kirjan Julkisuuspeli ja demokratia (Vastapaino 2012) julkisuuden ja valtamedian muuttuvasta roolista yhteiskunnassa, saa hieman lisävahvistusta Habermasin väitteille. Kirjaa kannattaa lukea Habermasin kirjan kanssa samaan aikaan rinnakkain, sillä ne täydentävät toisiaan Karppisen ja Martikaisen päivittäessä Habermasia. Kirjassa käsitellään muun muassa yleisen mielipiteen, sosiaalisen mielikuvituksen ja sanavapauden suhdetta julkisuuteen sekä demokratiaan. Kirja sopii taustatiedoksi tiedon etsijöille.