Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä

“Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.

Ah, raskasta on sanoa kuink’ oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit’ aatellessa vielä muisti säikkyy.

Ei kaameampi itse kalma liene;
mut koska hyvää myös ma löysin sieltä,
kuvata muutkin tahdon tapaamani.”

Näillä sanoilla käynnistyy Danten Jumalainen näytelmä ja näihin ensisanoihin sisältyy jo kirjan anti: tämä kirja, jos mikä kuvaa suuren määrän ihmiskohtaloita. Jumalainen näytelmä lukeutuu niihin teoksiin, jotka eivät varmaan katoa koskaan. 1300-luvulla kirjoitettu eeppinen runoelma käsittelee kirjoittajan itsensä matkaa tuonpuoleiseen.

Jumalaisen näytelmän lukemisen vaikeus tulee siitä, että se on kirjoitettu niin kovin kauan aikaa sitten. Ihmisten maailmankuva ja symboliikka on muuttunut luonnollisesti reilussa seitsemässä sadassa vuodessa täysin. Toki Eino Leinon käännöstyö helpottaa tilannetta suuresti, muttei teosta kuitenkaan ole helppo lähestyä.

Tästä huolimatta teos on varsin kiinnostava. Tai ainakin henkilölle, joka tykkää tulkita runojen osioita. Teoksen juoni puolestaan on ajaton moraalisen opetuksen sisältävä tarina. Tarinaa voisi tulkita syvemmin kristinuskon näkökulmasta, mutta itse vaillinaisen uskonnontietoisuuteni takia lähestyin kirjaa matkakertomuksena.

Jumalainen näytelmä jakautuu kolmeen osioon, jotka kuvaavat Danten matkaa synkästä metsästä helvettiin ja kiirastulen kautta paratiisiin. Näistä osioista nykypäivänä matka Helvettiin lienee näistä tunnetuin. Helvetissä tapahtuvan matkan aikana Dante todistaa eri synneistä tuomittujen ihmisten kohtaloita aina niistä, jotka ovat kuolleet ennen kastamista itse Luciferiin.

Kiirastuli on puolestaan vuori, jonka huipulla on Paratiisi. Sen varrella ratkeaa pääsevätkö tuomitut nousemaan vai joutuvatko he Helvettiin. Taivas puolestaan sisältää oikeamieliset virheineenkin.

Eino Leinon käännös on varsin vetovoimainen. Se onnistuu pitämään tekstin samaan aikaan mahtipontisena kuin myös vetovoimaisena.