Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Mumbain lentokentän liepeille on noussut hiljalleen Annawadin slummi, yli 3 000 hengen asuinalue. Siellä eräs kirjan päähenkilöistä, nuori Abdul, tonkii jätteitä. Hän etsii kierrätyskelpoista tavaraa, taistellen niistä rottien ja muiden kerääjien kanssa, ansaitakseen edes vähän rahaa. Kierrätykseenhän kelpaa melkein kaikki… Asha on kolmen lapsen äiti ja yrittää lahjoa viranomaisia, jotta hänen kaunis Manju-tyttärensä valmistuisi yliopistosta. Manju puolestaan raataa päivät yliopistolla ja pitää iltaisin yksityiskoulua slummissa opettaen sen, minkä pystyy ja itse osaa. Yksijalkainen Fatima taas myy itseään leventääkseen perheensä leipää.
Slummissakaan ei kuitenkaan olla tasa-arvoisia ja tämä käy katastrofalisesti ilmi silloin, kun Abdulin perhettä syytetään Fatiman yllyttämisestä itsemurhaan! Kyse oli periaatteessa slummissa varsin tavanomaisesta tapahtumasta. Abdulin perhe aikoi tehdä remonttia ja seinänaapurina asunut Fatima hermostui. Kukapa ei hermostuisi, kun yhteinen seinä alkaa ropista alas. Kun Fatima vielä käy ilmoittamassa poliisille riidasta ja käsikähmästä, on isompikin mehevä riita tiedossa. Fatima tosiaan kaatoi illalla päälleen paloöljyä, mutta tarkoituksena oli aiheuttaa vain vähän huomiota. Ikävä kyllä, tosiasiat eivät paljon paina, kun poliisit saavat Abdulin kiinni ja syyttävät häntä ja hänen isäänsä murhasta. Poliisit eivät ole miellyttävää väkeä slummin asukkaita kohtaan ja pieni pahoinpitely epäiltyjen kohdalla kuuluu asiaan.
Koko slummissa alkaa kuohua, kuten tavallista ja juorut sekä itse kehitellyt tarinat leviävät taianomaisesti ympäriinsä. Äkkiä Annawadin asukkaat huomaavat olevansa joko muslimeja tai hinduja, eri kastillisuutta, eri arvoisia muutenkin. Tuntuu kuin aikaisempi toivo paremmasta huomisesta sekä lasten toiveista ja mahdollisuuksista sortuisi myös siihen, että joku on kuullut jälleen, ties kuinka monetta kertaa, huhun slummin hajoittamiseksi. Onhan se inhottava näky kauniiseen Intiaan ja juuri Mumbaihin tulevalle, valtava ja rähjäinen slummi aivan lentokentän reunalla… Mutta kuten toivo, usko huomiseen ja ihmiset itsekin nousevat, niin on slummikin aina noussut sekä konkreettisen hävityksen että pienempien kahinoiden jälkeen yhteiseksi asuinalueeksi omine lainalaisuuksineen ja värikkäine kohtaloineen.
Katherine Boon mukaan tämä on tositarina, vain nimet on muutettu. Kokonaisuutena se on pieniä yksityiskohtia ja tapahtumia täynnä oleva, värikäs, rikas, vauhdikas raportti paremmasta unelmoivien ihmisten pienistä toiveista, pettymyksistä ja loppumattomasta kekseliäisyydestä maassa ja ympäristössä, joka on kaoottinen, epäoikeudenmukainen, korruptoitunut, mutta silti täynnä mahdollisuuksia ja hurjaa, kahlitsematonta elinvoimaa.
Boo seurasi slummin elämää ja tapahtumia neljän vuoden ajan sekä täydensi tietojaan asiakirjoista, seurasi läheltä näiden henkilöiden elämää, teki haastatteluja ja kirjoitti. Tuloksena oli tämä kirja, jossa nuoret selkeästi tähtäävät parempaan tulevaisuuteen ja elävät jo täysin toisenlaista elämää kuin esimerkiksi isovanhempansa. Hieno kirja jokaiselle, joka on kiinnostunut ihmisistä Intian slummeissa, heidän ajatuksistaan ja elämästään sekä varsinkin tulevaisuudenuskosta, jota ei oikeastaan mikään voi lannistaa. Tämä on tositarina, joka aivan yhtä hyvin voisi olla romaani pienistä ihmisistä suuressa maassa.