Katja Kaukonen: Kohina

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Katja Kaukosen kolmas teos Kohina kertoo tarinan yhdestä onnettomasta lapsuudesta ja sen vaikutuksesta myöhempään elämään. Alvar Malmberg on keski-ikäinen arkkitehti, joka on vetäytynyt syksyksi saareen tarkoituksenaan käydä läpi menneisyyttään. Lääkäri on määrännyt Alvarille lepoa, raitista ilmaa ja rauhallista ajatustyötä. Niinpä mies tutkii saarta, nimeää sen laitoja ja hengittelee syysilmaa, mutta lopulta muistojen tulva vyöryy niin vahvana, että se on kaataa alleen.

Alvarin vanhempien ei ehkä koskaan olisi pitänyt päätyä yhteen. Jörö isä ei osaa vastata iloluontoisen äidin tai poikansa tarpeisiin vaan pakenee työhönsä eli lakimiehen uraansa. Äiti metelöi aikansa mutta antaa sitten kaukokaipuun viedä. Alvar on vielä alle kouluikäinen, kun äiti jättää perheensä ja katoaa Venetsiaan. Siitä alkaa yksinäisyys ja ikävä, joka saa lähes fyysisiä oireita. Alvar kasvaa aikuiseksi mutta kantaa kipua koko ajan sisällään. Hän ei kykene läheisiin ihmissuhteisiin, eikä pääse ulos itse muodostamastaan vankilasta. Toiset ihmiset ovat hänelle vain keino omien tarpeiden tyydyttämiseen ja kivun tunteminen ja tuottaminen tapa todeta olevansa olemassa.

Ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen olento ja jos joku osioista kremppaa, se vaikuttaa kokonaisuuden tasapainoon. Kaukonen kuvaa taidokkaasti niin lapsen huomiontarvetta ja pettymyksen tunteita kuin sitä, millainen aikuinen tuosta rakkaudennälkäisestä lapsesta kasvaa.

Kirjassa on samoja sävyjä kuin viime vuonna ilmestyneessä Joel Haahtelan teoksessa Tähtikirkas, lumivalkea. Molemmissa yksinäinen mies tekee psykologista matkaa oman mielensä kerroksiin kärsien trauman syistä ja seurauksista. Haahtelan teos kosketti itseäni enemmän, mutta Kaukonenkin vie teoksensa kunnialla loppuun.

Teoksen kieli on kuulasta, ja lukija tuntee ihollaan kostean sumuiset syyspäivät tuulisessa saaressa. Kirja muistuttaa rakenteeltaan hieman trilleriä: Mitä pidemmälle syksy etenee, sitä syvemmälle Alvarin mielen kerroksissa päästään. Lukija tietää saavansa tapahtumista vain Alvarin version, joten lopussa odottavat käänteet eivät sittenkään yllätä. Lopulta poika muistuttaa tarinan muuntelijana ja kaunistelijana äitiään, vaikka kantaakin isänsä nimeä.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita psykologiasta ja ihmismielen kohinasta.

Koko saari oli yhtä maanpeitekasvillisuuden verhoamaa hautakiveä. Täällä minä muistelin ja kaiversin askelillani nimeä suureen laattaan. Hautasin heitä, isää, äitiä, meitä. Nyt vasta.

Heidi V.

Kieleen ja kirjallisuuteen intohimolla suhtautuva Heidi Viherjuuri asuu ja työskentelee tällä hetkellä Saksassa. Innostuu tulevaisuuden klassikoista ja novelleista ja pitää kielitajuaan yllä lukemalla uutta kotimaista proosaa. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *