Pete Townshend: Kuka olen

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

CSI-sarjat ovat ainakin omalta osaltani tehneet kovasti hallaa The Who -yhtyeen maineelle. Infernaalisen Bruckheimer -hapatuksen tai vielä karmivamman Limp Bizkit-versioinnin yhteydessä unohtuu pakostakin kuinka kova The Who aikoinaan oli.

Brittiläinen Q-lehti listasi vastikään kymmenen mielestään merkittävintä livekeikkaa, ja yksi keikoista oli The Whon keikka Leedsin yliopistolla vuonna 1970. Nyt yhtyeen kitaristi Pete Townshendilta on ilmestynyt elämäkerta Kuka olen, jonka alkuperäinen nimi Who I Am kertoo paljon Townshendin roolista yhtyeessä. Kirjan suomennos on ammattilaisen työtä, mutta itse kirjan sisältöä olisi voinut karsia reilusti.

Townshendin muistelmien alkuosa on murheellista luettavaa. On aina yhtä surullista lukea kuinka järkyttäviä virheitä vanhemmat ja aikuiset yleensäkin tekevät lasten kanssa. Kun Townshend oli 6-vuotias, hänet lähetettiin vahtimaan mielenterveydeltään horjuvaa isoäitiään. Jo ennen sitä nuoren Pete-pojan lapsuus oli ollut kaoottista, mutta isoäiti Dennyn luona kaikki muuttui entistä kamalammaksi: Townshend joutui sekä henkisen, fyysisen että ilmeisesti seksuaalisenkin hyväksikäytön uhriksi. Nuoruuteen onneksi liittyi iloisempiakin tapahtumia: tytöt, pilvi ja musiikki. Myös The Who muodostui nopeasti ja sai nimensä. Kuuluisan, tuulimyllymäisen soittotyylinsä Townshend varasti Rolling Stonesien Keith Richardsilta. Kirjassa sivutaan myös hiukan Eric Claptonin elämää: Townshend oli viihdyttämässä George Harrisonia samaan aikaan, kun Clapton tunnusti Harrisonin vaimolle Pattielle rakkautensa.

The Whon vaiheita Townshend käsittelee hyvin asiallisesti, joskin välillä lempeän huvittuneena. Bänditovereista Keith Moon ja John Entwistle olivat jäyniä tekeviä kavereita, jotka eivät koskaan sanoneet huumeille ei. Roger Daltrey oli tyttöjen suosiossa ja The Whon loppuvuosien aikana lievän luulotautisuuden vallassa. Itsestään Townshend antaa kirjassaan vaikutelman varautuneena miehenä ja kirjoittaa usein omista kokemuksistaan alakuloisen humoristisesti. Kun Daltrey ja Moon kävivät kilpavarustelua teknisillä leluilla, Townshendin toiveet olivat huomattavasti vaatimattomammat: ”Halusin, että hiusrajani lakkaisi vetäytymästä.” Positiivinen asennoituminen oli hänelle vierasta. Hänen elämänohjeensa pojalleen onkin kaikessa apeudessaan paljastava: ”Ole pessimisti. Se on turvallinen ja käytännöllinen tapa elää”, hän neuvoo. Kirjassa kuvataan harmillisen vähän The Whon levyjen syntyprosesseja, mutta sitäkin enemmän Townshendin omia, taiteellisempia tuotoksia. Muutama bändärimuisto kirjaan onneksi on ujutettu, eikä Townshendkaan selvinnyt kiertueista ilman antibiootteja.

The Whon suosio toi rahan ja maineen lisäksi mukanaan ongelmia: manageri kieroili, bänditoverit käyttivät huumeita ja alati ahnas verottaja vaani hiellä ja tuskalla ansaittuja rahoja. Lisäksi Keith Moonin ennenaikainen ja turha kuolema, synkät lapsuusmuistot ja kaksisuuntainen mielialahäiriö saivat Townshendin lääkitsemään itseään alkoholilla. Alkoholiriippuvuuden kanssa Townshend joutuikin sitten taistelemaan pitkään.

Bändielämän ja pitkän, joskin ilmeisen myrskyisän avioliiton lisäksi Townshendin rinnalla kulki intialainen opettaja Meher Baba, joka vaikutti hänen elämäänsä kuolemansakin jälkeen. Townshendin ja Baban suhde saa kirjassa myös seksuaalisia sävyjä Townshendin kuvitelmien myötä. Kirjan loppuosassa käydään vielä läpi lapsipornokohua, johon Townshend sotkeentui.

Townshendin elämäkerta on monia muita muusikoiden elämäkertoja huomattavasti vakavampi ja kypsempi. Kirjansa nimen mukaisesti Townshend kertoo itsestään ja paljastaa huumeiden ja alkoholin käytöstä niiden surullisemman puolen. Kuka olen ei ole Törkytehdas. Townshendin kirja kuuluu aikuistuneiden muusikoiden muistelmakirjojen joukkoon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *